Viileään talvikauteen ei paljoa näyttelyitä mahdu ja sitä kautta myös KNAM on viettänyt jonkinlaista "kesälomaa". Eihän se tietty sitä tarkoita etteikö hommia olisi ihan näin kotopuolessakin. Perusteellinen talvihuolto täytyy ainakin näyttelykalustolle tehdä. Ja autokin jotain tuossa kiukutteli. Eikä seuraavaan näyttelyynkään ole kuitenkaan kuukauttakaan!
Mutta jotain täytettä blogiin täytyy silti saada, jottei kaikki lukijani (lue: vaimo ja äiti) aivan kyllästyisi hiljaiseloon.
Tarttui silmiini Naamakirjan ihmeellisessä virrassa linkki maanmainion koomikon André Wickströmin blogitekstiin "En text för er som kan finska!". Tekstissä Wickström avasi melko tarkasti ja seikkaperäisesti suomenruotsalaisuutta ihan selvällä suomen kielellä. Ja tulipa paljastaneeksi samalla mikä on suomenruotsalaisen vaurauden ja elämänilon salaisuus.
Samalla tulikin sitten mieleen, että meidän perheestä 50% eli lapsemme puhuvat virallisena äidinkielenään ruotsia. Oikeasti! Kaikki viralliset kirjeet mitä he saavat vaikkapa Kelasta sekä tulevaisuudessa äänestysoikeudesta kertovat kirjeet tulevat heille siis aina ruotsiksi.
Ryhdyin sitten pohtimaan mitä tämä tarkoittaa heille ja heidän elämälleen käytännössä.
Ensinnäkin, heidän ei tarvitse IKINÄ opiskella pakkoruotsia. Ei ikinä.
Eduskuntavaaleissa heidän ei tarvitse ikinä miettiä mitä puoluetta äänestää. RKP on aina hallituksessa.
Jatko-opintojen alkaessa kilpailu opiskelupaikoista ei heillä ole lähellekään niin kovaa kuin meillä suomenkielisillä, koska ruotsinkielisillä on koko ikäluokan kokoinen kiintiö ihan heidän omissa yliopistoissaan.
Ja opiskeluiden rahoitus, siitähän ei tarvitse huolehtia ollenkaan sillä oletteko törmänneet ikinä opiskelijoita tukevaan säätiöön jonka perustaja nimi ei olisi suomenruotsalainen?
Mutta palatakseni tuohon Wikströmin tekstiin. Pelkään pahoin, että tyttäremme eivät saa 18-vuotislahjaksi purjevenettä jolla he voivat purjehtia Kökarin saarelle metsästämään oravaa. Ja tästä johtuen olenkin huolestunut, että viimeistään tässä vaiheessa heistä tulee sitten tavallisia suomalaisia ja he elävät harmaan, ankean elämän ilman snapsilauluja.
Niin ja vinkiksi kaikille, että meistä jokainen voi ryhtyä vähintään ruotsinkieliseksi ja se onnistuu helposti netissä.
Teidän,
KNAM
maanantai 16. tammikuuta 2012
lauantai 24. joulukuuta 2011
Joulun syömisistä
Noin 10 vuotta sitten olimme valmistautumassa jouluun. Muutama kaverimme oli tulossa meille viettämään aattoa ja he olivat tuoneet töistään lahjaksi saadut kinkun ja kalkkunan joulupöydän antimiksi. Kinkulla oli kokoa lähes 10 kiloa eikä se meinannut mahtua edes uuniin.
Vaimo oli edellisen yön kinkkua paistanut ja aattopäivän aikana kinkku oli saanut sinappihuntunsa ja odotti nälkäisiä suita takapihalla jäähtymässä. Ruokailuun oli aikaa enää muutamia minuutteja.
Vaimo oli todellakin laittanut parasta pöytään tekemällä itse laatikot alusta loppuun, valvomalla edellisen yön kinkun parissa ja hoitamalla pöydän koreaksi myös kaikkien muiden ruokien osalta. Joulu oli todellakin valmis alkamaan.
Koirat oli lenkitetty aamulla, mutta vaimo ajatteli helpottavansa koirien oloa vielä ennen ruokailua, jottei sitten heti täydellä mahalla niitä täytyisi lähteä ulkoiluttamaan. Takapihan ovi auki ja koirat kirmaamaan tuoreelle lumelle aidatulle pihalle.
Viimeiset tavarat pöytään, lautaset paikoilleen, juomat laseihin. Snapsilasit saivat kuulaan täytteensä suoraan pakastimesta.
Takapihan ovi auki ja koirat sisälle kohti koirahuonetta.
- Noniin, sisälle sitten! kaikui kuuroille korville.
Pimeys oli jo vallannut lyhyen päivän jäljiltä takapihan eikä koiria näkynyt ollenkaan. Kunnes vaimo laski katseensa alas. Se kinkku!
Koirat olivat aloittaneet joulunsa muutaman minuutin ennen isäntäväkeä ja kinkun väkevä sinappihuntu ei heitä haitannut. Terävien kulmahampaiden aikaansaamat kolot olivat kinkussa melko näyttävän näköisiä.
Koirat pannoista sisälle ja koirahuoneeseen eikä muuta kuin vahinkokatselmukseen. Onneksi oli 10 kilon kinkku. Pari osumaa oli kinkku ehtinyt saamaan, muttei sentään merkittäviä menetyksiä koettu. Vähän kun veitsellä leikkasi kaluttuja kohtia, niin syötävää jäi onneksi ihmisillekin.
Tarinan opetus? Kinkku kannattaa jäähdyttää eri tilassa kuin afgaanivinttikoira ulkoiluttaa.
Maukasta joulua sekä kaksi- että nelijalkaisille toivottaa teidän
KNAM
 |
| Joulukinkku - ilman erityiskäsittelyä |
Vaimo oli todellakin laittanut parasta pöytään tekemällä itse laatikot alusta loppuun, valvomalla edellisen yön kinkun parissa ja hoitamalla pöydän koreaksi myös kaikkien muiden ruokien osalta. Joulu oli todellakin valmis alkamaan.
Koirat oli lenkitetty aamulla, mutta vaimo ajatteli helpottavansa koirien oloa vielä ennen ruokailua, jottei sitten heti täydellä mahalla niitä täytyisi lähteä ulkoiluttamaan. Takapihan ovi auki ja koirat kirmaamaan tuoreelle lumelle aidatulle pihalle.
Viimeiset tavarat pöytään, lautaset paikoilleen, juomat laseihin. Snapsilasit saivat kuulaan täytteensä suoraan pakastimesta.
Takapihan ovi auki ja koirat sisälle kohti koirahuonetta.
- Noniin, sisälle sitten! kaikui kuuroille korville.
Pimeys oli jo vallannut lyhyen päivän jäljiltä takapihan eikä koiria näkynyt ollenkaan. Kunnes vaimo laski katseensa alas. Se kinkku!
Koirat olivat aloittaneet joulunsa muutaman minuutin ennen isäntäväkeä ja kinkun väkevä sinappihuntu ei heitä haitannut. Terävien kulmahampaiden aikaansaamat kolot olivat kinkussa melko näyttävän näköisiä.
Koirat pannoista sisälle ja koirahuoneeseen eikä muuta kuin vahinkokatselmukseen. Onneksi oli 10 kilon kinkku. Pari osumaa oli kinkku ehtinyt saamaan, muttei sentään merkittäviä menetyksiä koettu. Vähän kun veitsellä leikkasi kaluttuja kohtia, niin syötävää jäi onneksi ihmisillekin.
 |
| Minäkö muka sinun kinkkusi söisin? Enhän toki...! |
Maukasta joulua sekä kaksi- että nelijalkaisille toivottaa teidän
KNAM
sunnuntai 20. marraskuuta 2011
Pukemisesta
Talven tuloa odotellessa on syytä muistuttaa oikean pukeutumisen tärkeydestä. Kerrospukeutuminen - ja silleen. Tällä tekstillä tosin ei ole mitään tekemistä talvi- tai kerrospukeutumisen kanssa. Vaan kuten otsikko sanoo, kyse on pukemisesta. No ehkä vähän myös pukeutumisesta.
Ennen koiranäyttelyä vaimo pesee ja föönaa kaikki koirat huolellisesti. Tämä tapahtuu yleensä näyttelyä edeltävän päivän iltapäivänä tai iltana. Luonnollisesti tämän jälkeen koirien täytyy vielä päästä ainakin jonkinlaiselle iltalenkille. Tämä johtaakin siihen, että erityisesti syksyllä, talvella, sadeilmalla, keväällä, kesällä, sumussa, jäätävässä tihkussa tai kuivalla ilmalla koirat täytyy pukea huolellisesti jottei monen tunnin työ mene hukkaan kun koira palaa lenkiltä täynnä risuja, lehtiä, hiekkaa tai märkänä.
Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että koirille puetaan joko kurarukkaset tai erityiset säärystimet suojaamaan kostealta ja estämään roskien tarttumista karvoihin. Ja jos tiedossa on 2-päiväinen näyttely, niin niitä suojia saa pukea melko monta kertaa. Kas näin.
Eli illalla puetaan kolmelle koiralle jokaiseen tassuun suojat. 12 tassua. 12 suojaa.
Aamulla ennen näyttelyyn lähtöä sama juttu. 12 tassua. 12 suojaa.
Näyttelypaikalla sama juttu. 12 tassua. 12 suojaa.
Näyttelyn jälkeen uudelleen. 12 tassua. 12 suojaa.
Illalla ennen iltalenkkiä. 12 tassua. 12 suojaa.
Aamulla aamulenkkiä varten. 12 tassua. 12 suojaa.
Ja mahdollisesti vielä kerran näyttelypaikalla. 12 tassua. 12 suojaa.
Tajusitte idean? Yhteensä siis 84 pukemista!
Olen tullut siihen tulokseen, että tähän täytyy olla helpompikin konsti. Hetken pohdittuani tulinkin seuraavaan tulokseen. Hommaan ennen seuraavaa näyttelyä rullan pakkausmuovia semmoisessa kätevässä käärintäkahvassa.
Tuolla kun rullaa koirien tassut aina ennen ulosmenoa niin aikaa säästyy merkittävästi eikä koirakaan kärsi seistessään epäluonnollisessa asennossa odottamassa, kun isäntäväki saa karvat sullottua sinne suojien sisään. Ja kuinka helppoa ja nopeaa onkaan suojauksen purkaminen, vain pieni viilto saksilla tai puukolla ja suojat ovat poissa! Ei ehkä ekologista, mutta ah niin kätevää.
Tämänkin ilmaisen Pirkka-niksin teille tarjosin nöyrimmin
KNAM
Ennen koiranäyttelyä vaimo pesee ja föönaa kaikki koirat huolellisesti. Tämä tapahtuu yleensä näyttelyä edeltävän päivän iltapäivänä tai iltana. Luonnollisesti tämän jälkeen koirien täytyy vielä päästä ainakin jonkinlaiselle iltalenkille. Tämä johtaakin siihen, että erityisesti syksyllä, talvella, sadeilmalla, keväällä, kesällä, sumussa, jäätävässä tihkussa tai kuivalla ilmalla koirat täytyy pukea huolellisesti jottei monen tunnin työ mene hukkaan kun koira palaa lenkiltä täynnä risuja, lehtiä, hiekkaa tai märkänä.
Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että koirille puetaan joko kurarukkaset tai erityiset säärystimet suojaamaan kostealta ja estämään roskien tarttumista karvoihin. Ja jos tiedossa on 2-päiväinen näyttely, niin niitä suojia saa pukea melko monta kertaa. Kas näin.
Eli illalla puetaan kolmelle koiralle jokaiseen tassuun suojat. 12 tassua. 12 suojaa.
Aamulla ennen näyttelyyn lähtöä sama juttu. 12 tassua. 12 suojaa.
Näyttelypaikalla sama juttu. 12 tassua. 12 suojaa.
Näyttelyn jälkeen uudelleen. 12 tassua. 12 suojaa.
Illalla ennen iltalenkkiä. 12 tassua. 12 suojaa.
Aamulla aamulenkkiä varten. 12 tassua. 12 suojaa.
Ja mahdollisesti vielä kerran näyttelypaikalla. 12 tassua. 12 suojaa.
Tajusitte idean? Yhteensä siis 84 pukemista!
Olen tullut siihen tulokseen, että tähän täytyy olla helpompikin konsti. Hetken pohdittuani tulinkin seuraavaan tulokseen. Hommaan ennen seuraavaa näyttelyä rullan pakkausmuovia semmoisessa kätevässä käärintäkahvassa.
 |
| Kalvot paikoilleen ja kohti metsää! (c) Packlink |
Tuolla kun rullaa koirien tassut aina ennen ulosmenoa niin aikaa säästyy merkittävästi eikä koirakaan kärsi seistessään epäluonnollisessa asennossa odottamassa, kun isäntäväki saa karvat sullottua sinne suojien sisään. Ja kuinka helppoa ja nopeaa onkaan suojauksen purkaminen, vain pieni viilto saksilla tai puukolla ja suojat ovat poissa! Ei ehkä ekologista, mutta ah niin kätevää.
Tämänkin ilmaisen Pirkka-niksin teille tarjosin nöyrimmin
KNAM
sunnuntai 16. lokakuuta 2011
Eräskin reissu
Lokakuun alku tuli kalenterissa eteen vääjäämättä. Edessä oli pitkään suunniteltu reissu Italiaan Garda-järven rannalle. Töistä oli pitänyt ottaa matkaa varten oikein päivän verran lomaa, sillä vajaan 700 kilometrin automatkaa ei viitsinyt ihan yötä vasten ryhtyä ajamaan.
Kartalla ajomatka näytti kohtuullisen pitkältä, mutta leppoisalta. Tuosta noin parisataa kilometriä Sveitsin rajalle, Sveitsin läpi ei ole kuin muutaman sata kilometriä ja sitten ollaankin jo Italiassa jota pitkin ei tarvitse ajaa kuin parin tunnin pikku huitaisu.
No, aina kaikki ei mene kuin Google Mapsissa.
Ensimmäiset 300 kilometriä sujui ihan mukavasti, joskin lähes heti lähdön jälkeen pidetty pakollinen lounastauko hidasti vähän etenemistä. Kotoa lähdettäessä navigaattori (joka muuten ohjeisti moitteettomasti koko matkan!) ilmoitti saapumisajaksemme 18.36 eli aikas tarkkaan 6 tuntia 15 minuttia lähdöstä. Laskin mielessäni siihen heti tunnin lisää taukojen takia ja vähän vielä siihenkin päälle koska kuitenkaan koko matkaa ei pysty ylärajoilla ajamaan. Kahdeksaksi oli kuitenkin tarkoitus perille päästä.
Sveitsissä alkoi autoradion sekä RDS että TMC toiminto sylkeä korville ja ruudulle tietoa tunneleilla olevista parin kilometrin jonoista. Pari kilometriä ei kuullostanut pahalta, kun olemme Saksassa tottuneet kuulemaan jopa yli 20 kilometrin totaaliruuhkista joista ei alle parin tunnin selviä. Pari kilometriä ei siis tuntuisi missään.
Edessä oli maailman kolmanneksi pisin ajoneuvotunneli eli Gotthardin maantietunneli, pituutta pikkuisen alle 17 kilometriä. Kaistoja kaksi, välissä kaistaviivat. Ja pään päällä muutama kilometri kiveä.
Jonon pää koitti reilusti ennen tunnelia ja mateli etanan vauhdilla. Lopulta noin tunnin odoteltuamme oli meidän vuoromme sukeltaa maan alle.
Jännitti selvästi muitakin autoilijoita, sillä sallittua 80km/h ei jonossa ajettu vaan nopeus pysytteli siellä 60km/h:n tuntumassa ja ohitukset olivat luonnollisesti kiellettyjä. Suunnilleen tunnelin puolessa välissä silmät osuivat auton ulkolämpömittariin. Ennen tunneliin menoa lämpöä oli ulkona ollut noin 20 astetta, kesän viimeiset lämmöt olivat ilmoilla ja ilta jo alkanut vähän viilentyä. Tunnelin sisällä näky oli kuitenkin mittarissa vähän erilainen: 35C!
Läpi päästiin ja matka jatkui alamäkeä Italiaa kohti vielä tovin verran. Italian puolelle päästyämme ilta oli jo hämärtynyt ja kello lähenteli seitsemää. Matkaa oli jäljellä vielä sen verran paljon, että nyt jo oli selvää ettei ennen yhdeksää oltaisi perillä. Oman lisämausteensa tuleviin kilometreihin toi massiiviset tietyöt, joita oli käytännössä koko matka Sveitsin rajalta Milanoon saakka. Tiemaksuja perittiin luonnollisesti silti.
Oma lukunsa oli ajaa keskellä tietöitä pimeällä autostradalla milanolaisen työmatkaliikenteen seassa. Kaikilla oli luonnollisesti kiire kotiin viikonlopunviettoon. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riitti vielä vähän Milanon ohikin, mutta viimeiset 100 kilometriä menivät ja melko mukavasti ja vähän rauhallisemmin.
Perille päästiin, kello oli 21.45. Takana 672 kilometriä kolmen eri valtakunnan moottoriteitä, 9,5h aikaa, reilut 30 kilometriä tunneleita, muutama Ferrari ja Lamborghini. Viimeksi mainitut eivät tosin todellakaan takana.
Gardalla sitten koiranäyteltiin, uitiin, ihailtiin pikkuisen paikallisia nähtävyyksiä, kastettiin varpaita Garda-järvessä ja syötiin aitoa italialaista pizzaa.
Ja sitten takaisin. Täysin sama reitti, mutta tällä kertaa ruuhkia oli Sveitsissä menomatkaakin enemmän. Kokonaisuudessaan aikaa kului 10,5 tuntia ja perillä kotona oltiin melko väsyneinä vasta puolen yön jälkeen. Tosin matkaan mahtui todellinen huippuhetki, kun ohitimme Ferrarin!
Kilometrejä 1400, aikaa autossa yli 20 tuntia. Seuraavana aamuna edessä auton huolto.
Teidän,
KNAM
Kartalla ajomatka näytti kohtuullisen pitkältä, mutta leppoisalta. Tuosta noin parisataa kilometriä Sveitsin rajalle, Sveitsin läpi ei ole kuin muutaman sata kilometriä ja sitten ollaankin jo Italiassa jota pitkin ei tarvitse ajaa kuin parin tunnin pikku huitaisu.
Pikku päivämatka - kartalla.
No, aina kaikki ei mene kuin Google Mapsissa.
Ensimmäiset 300 kilometriä sujui ihan mukavasti, joskin lähes heti lähdön jälkeen pidetty pakollinen lounastauko hidasti vähän etenemistä. Kotoa lähdettäessä navigaattori (joka muuten ohjeisti moitteettomasti koko matkan!) ilmoitti saapumisajaksemme 18.36 eli aikas tarkkaan 6 tuntia 15 minuttia lähdöstä. Laskin mielessäni siihen heti tunnin lisää taukojen takia ja vähän vielä siihenkin päälle koska kuitenkaan koko matkaa ei pysty ylärajoilla ajamaan. Kahdeksaksi oli kuitenkin tarkoitus perille päästä.
Sveitsissä alkoi autoradion sekä RDS että TMC toiminto sylkeä korville ja ruudulle tietoa tunneleilla olevista parin kilometrin jonoista. Pari kilometriä ei kuullostanut pahalta, kun olemme Saksassa tottuneet kuulemaan jopa yli 20 kilometrin totaaliruuhkista joista ei alle parin tunnin selviä. Pari kilometriä ei siis tuntuisi missään.
Edessä oli maailman kolmanneksi pisin ajoneuvotunneli eli Gotthardin maantietunneli, pituutta pikkuisen alle 17 kilometriä. Kaistoja kaksi, välissä kaistaviivat. Ja pään päällä muutama kilometri kiveä.
Jonon pää koitti reilusti ennen tunnelia ja mateli etanan vauhdilla. Lopulta noin tunnin odoteltuamme oli meidän vuoromme sukeltaa maan alle.
Jännitti selvästi muitakin autoilijoita, sillä sallittua 80km/h ei jonossa ajettu vaan nopeus pysytteli siellä 60km/h:n tuntumassa ja ohitukset olivat luonnollisesti kiellettyjä. Suunnilleen tunnelin puolessa välissä silmät osuivat auton ulkolämpömittariin. Ennen tunneliin menoa lämpöä oli ulkona ollut noin 20 astetta, kesän viimeiset lämmöt olivat ilmoilla ja ilta jo alkanut vähän viilentyä. Tunnelin sisällä näky oli kuitenkin mittarissa vähän erilainen: 35C!
Maalämpöä, sano. Aurinkolaseille ei ollut käyttöä maan alla.
Läpi päästiin ja matka jatkui alamäkeä Italiaa kohti vielä tovin verran. Italian puolelle päästyämme ilta oli jo hämärtynyt ja kello lähenteli seitsemää. Matkaa oli jäljellä vielä sen verran paljon, että nyt jo oli selvää ettei ennen yhdeksää oltaisi perillä. Oman lisämausteensa tuleviin kilometreihin toi massiiviset tietyöt, joita oli käytännössä koko matka Sveitsin rajalta Milanoon saakka. Tiemaksuja perittiin luonnollisesti silti.
Oma lukunsa oli ajaa keskellä tietöitä pimeällä autostradalla milanolaisen työmatkaliikenteen seassa. Kaikilla oli luonnollisesti kiire kotiin viikonlopunviettoon. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riitti vielä vähän Milanon ohikin, mutta viimeiset 100 kilometriä menivät ja melko mukavasti ja vähän rauhallisemmin.
Perille päästiin, kello oli 21.45. Takana 672 kilometriä kolmen eri valtakunnan moottoriteitä, 9,5h aikaa, reilut 30 kilometriä tunneleita, muutama Ferrari ja Lamborghini. Viimeksi mainitut eivät tosin todellakaan takana.
Gardalla sitten koiranäyteltiin, uitiin, ihailtiin pikkuisen paikallisia nähtävyyksiä, kastettiin varpaita Garda-järvessä ja syötiin aitoa italialaista pizzaa.
Ja sitten takaisin. Täysin sama reitti, mutta tällä kertaa ruuhkia oli Sveitsissä menomatkaakin enemmän. Kokonaisuudessaan aikaa kului 10,5 tuntia ja perillä kotona oltiin melko väsyneinä vasta puolen yön jälkeen. Tosin matkaan mahtui todellinen huippuhetki, kun ohitimme Ferrarin!
Ferrari meni ohi, mutta kuittasimme vähän myöhemmin!
Kilometrejä 1400, aikaa autossa yli 20 tuntia. Seuraavana aamuna edessä auton huolto.
Teidän,
KNAM
maanantai 3. lokakuuta 2011
Huoltotauko
Aivan aluksi haluan, kuten Urpilainen konsanaan, muistuttaa (itsesuojeluvaistoni kehoittamana), että tietyissä alla mainituista asioissa vaimollani on normaalioloissa tärkeä rooli. Mutta nyt ei ollakaan normaalioloissa, vaan puhutaan koirista ja koiranäyttelyistä - kuinkas muutenkaan!
Kesän koiranäyttelykausi huipentui menneenä viikonloppuna reissuun Italian Garda-järvelle, jossa järjestettiin vinttikoiranäyttelykinkerit. Kuulemma semmoinen oikein tärkeäkin tapahtuma, johon oli välttämätöntä osallistua. Itse matkasta sinällään saisi ihan oman tarinansa, mutta jätetään se tuonnemmaksi. Mutta ehdottomasti siihenkin täytyy palata. Kesäkausi alkoi kohdallamme yllättävänkin myöhään vasta heinäkuussa, mutta loppukiri oli sitäkin messevämpi. Oikeastaan näyttelytelttaa ei autosta otettu pois koko kesän aikana.
Tänään vapaapäivästä tulikin sitten osa uhrattua niin sanotuille huoltotoimille. Tämä alkoi auton purkamisella eli näyttelyteltta ulos autosta, häkit, viltit ja patjat pois peräluukusta sekä käsin kaavittavien roskien putsaamisella. Normaalisti näyttelyiden välillä tavarat vain kannetaan kellariin odottamaan seuraavaa näyttelyä, mutta nyt oli suuremman huollon vuoro.
Marssin tavarakasan kanssa suoraan pesukoneelle ja laitoin parin koneellisen edestä tavaraa peseytymään: patjoja, näyttelyhäkkien suojapusseja, vilttejä, tuolien suojapusseja... Kannoin retkituolit kellariin ja avasin ne tuulettumaan, teltta täytyisi vielä samoin avata ja kangasosat pestä. Kun kaikki on pesty ja kuivateltu täytyy tavarat luonnollisesti valmistella tulevia näyttelyitä varten.
Auton suhteen siivous on vielä kesken, täällä kun ei ole soveliasta huudattaa imuria pyhäpäivänä, jollainen tämä maanantai Saksojen yhdistymisen kunniaksi on. Mutta auton kohdalla imurin pikainen näyttäminen ei riitä. Eikä varmaan yksi pölypussikaan. Lisäksi autolle on varattuna huolto huomisaamulle, mittari on näyttänyt jo jonkin aikaa jakoavainta lähestyvän huollon merkiksi ja huomenna onkin sitten auton vuoro saada uudet öljyt ja tarvittavat osan vaihdot, jotta jaksaa taas kuljettaa meitä tulevaisuudessakin. Joulukuun puolessavälissä hankittuun autoon on tullut meidän käsittelyssä 10 kuukaudessa noin 23000 kilometriä.
Maantieajoa, you know.
Citroen on kuljettanut meitä idylliseen Ranskaan, lumiseen Mustaan metsään, vuoristoiseen Itävaltaan, Sveitsin tunneleihin, Italian Autostradoille, Sloveniaan Välimeren syleilyyn, ristiin rastiin Saksaa ja tietenkin kotoiseen Suomeen. On se huoltonsa ansainnut.
Tavarat ja auto tulee siis huollettua. Mutta myös KNAM vaatisi huollon. Vaikka yhden jalkapallo- tai jääkiekkopelin. Ilman autoa. Oluen kera. Mutta ei taida olla kalenterissa tilaa, koiranäyttelyiden talvikausi kun alkaa kahden viikon kuluttua kinkereillä Dortmundissa, 300 kilometrin päässä.
Teidän,
KNAM
Kesän koiranäyttelykausi huipentui menneenä viikonloppuna reissuun Italian Garda-järvelle, jossa järjestettiin vinttikoiranäyttelykinkerit. Kuulemma semmoinen oikein tärkeäkin tapahtuma, johon oli välttämätöntä osallistua. Itse matkasta sinällään saisi ihan oman tarinansa, mutta jätetään se tuonnemmaksi. Mutta ehdottomasti siihenkin täytyy palata. Kesäkausi alkoi kohdallamme yllättävänkin myöhään vasta heinäkuussa, mutta loppukiri oli sitäkin messevämpi. Oikeastaan näyttelytelttaa ei autosta otettu pois koko kesän aikana.
Tänään vapaapäivästä tulikin sitten osa uhrattua niin sanotuille huoltotoimille. Tämä alkoi auton purkamisella eli näyttelyteltta ulos autosta, häkit, viltit ja patjat pois peräluukusta sekä käsin kaavittavien roskien putsaamisella. Normaalisti näyttelyiden välillä tavarat vain kannetaan kellariin odottamaan seuraavaa näyttelyä, mutta nyt oli suuremman huollon vuoro.
Marssin tavarakasan kanssa suoraan pesukoneelle ja laitoin parin koneellisen edestä tavaraa peseytymään: patjoja, näyttelyhäkkien suojapusseja, vilttejä, tuolien suojapusseja... Kannoin retkituolit kellariin ja avasin ne tuulettumaan, teltta täytyisi vielä samoin avata ja kangasosat pestä. Kun kaikki on pesty ja kuivateltu täytyy tavarat luonnollisesti valmistella tulevia näyttelyitä varten.
Auton suhteen siivous on vielä kesken, täällä kun ei ole soveliasta huudattaa imuria pyhäpäivänä, jollainen tämä maanantai Saksojen yhdistymisen kunniaksi on. Mutta auton kohdalla imurin pikainen näyttäminen ei riitä. Eikä varmaan yksi pölypussikaan. Lisäksi autolle on varattuna huolto huomisaamulle, mittari on näyttänyt jo jonkin aikaa jakoavainta lähestyvän huollon merkiksi ja huomenna onkin sitten auton vuoro saada uudet öljyt ja tarvittavat osan vaihdot, jotta jaksaa taas kuljettaa meitä tulevaisuudessakin. Joulukuun puolessavälissä hankittuun autoon on tullut meidän käsittelyssä 10 kuukaudessa noin 23000 kilometriä.
Maantieajoa, you know.
Citroen on kuljettanut meitä idylliseen Ranskaan, lumiseen Mustaan metsään, vuoristoiseen Itävaltaan, Sveitsin tunneleihin, Italian Autostradoille, Sloveniaan Välimeren syleilyyn, ristiin rastiin Saksaa ja tietenkin kotoiseen Suomeen. On se huoltonsa ansainnut.
Tavarat ja auto tulee siis huollettua. Mutta myös KNAM vaatisi huollon. Vaikka yhden jalkapallo- tai jääkiekkopelin. Ilman autoa. Oluen kera. Mutta ei taida olla kalenterissa tilaa, koiranäyttelyiden talvikausi kun alkaa kahden viikon kuluttua kinkereillä Dortmundissa, 300 kilometrin päässä.
Teidän,
KNAM
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)