Tekniikan armoilla

Lasten aloitettua koulunkäynti elokuussa täällä Suomessa, hankimme heille halvat älypuhelimet. Koska en ole ihan vielä löytänyt sponsoria tälle blogille, jätän puhelimen merkin ja mallin mainitsematta. Mikäli jokin puhelinvalmistaja on kiinnostunut sponsoroimaan tätä suuren suosion saavuttanutta blogia, niin ottakoon yhteyttä jotta voimme keskustella lisää tulevaisuuden visioista sekä yhteistyökuvioista.

Puhelinten käyttö on lapsilla vielä ajoittain vähän hakusessa. Älkää siis ymmärtäkö väärin, sillä pelien lataaminen ja pelaaminen sekä soittelu onnistuu kyllä hyvin, mutta puhelin tahtoo aina välillä unohtua sinne sun tänne. Toistaiseksi onneksi vielä vain tänne eikä sinne.

Tänä iltana ennen nukkumaan menoa vanhemman lapsen puhelin oli jälleen kateissa. Ensin sitä etsi lapsi itse, sitten myös sisko ja lopulta vielä vaimokin. Puhelinta ei löytynyt mistään ja vaimoni koitti siihen soittaa, mutta laite oli äänettömällä joten pihahdustakaan ei kuulunut mistään.

Hetken tuskailtuaan vaimoni huomautti ystävällisesti, että voisin osallistua laitteen etsintään sen sijaan että makaan sohvalla läppäri sylissä. Totesin, että huomautus on aiheeton, sillä olin jo aloittanut oman etsintäni hetkeä aiemmin tietäen, että löydän puhelimen varmasti ja luultavasti nopeammin kuin 3-henkinen search&rescue tiimimme.

Loggauduin ensin valmistajan (edelleen jätetään mainitsematta) sivuille ja paikansin puhelimen. Näytti olevan talossa tai ainakin tontilla. Sitten käskytin sivuston kautta puhelimen kertomaan sijainnistaan voimakkaalla piippauksella. Muutaman sekunnin kuluttua yläkerrasta alkoi kuulumaan terävää piippausta, puhelin oli löytynyt.

Löysin siis puhelimen toiselta puolelta taloa nopeammin kuin kukaan muu ja mikä tärkeintä, nostamatta takapuoltani milliäkään pehmeältä sohvalta.

Fiksut pärjää aina, laiskat vielä paremmin.

Karvoihin katsominen

Olen saanut aiemmin syytöksiä siitä, että partakarvani tukkivat lavuaarin. Ensimmäisenä tulee tietenkin mieleen "mitä sitten", sillä minähän ne tukkeutuneet viemärit meidän perheessä avaan. Ja jos en niitä ehdi avaamaan, niin vaimo kaataa niihin "kodin putkimiestä", jonka lopputuloksena viemäriä avattaessa vastaan tulee epämääräistä limamaista harmaata mössöä.

Täällä Saksassa asuessani tilanne valkeni minulle oikeastaan lopullisesti. Olen täysin syytön meidän viemäreiden tukkeutumiseen. Talouteen kuuluu täällä 3 pitkähiuksista naista sekä 3 pitkäkarvaista koiraa. Suomen kodissa meillä suihkuvedet menevät melko isoputkiseen lattiakaivoon, mutta täällä meillä on suihkukaapin pohjalla samanlainen viemäriaukko kuin lavuaareissa yleensä on.

Se suihkun viemäriaukko menee meillä tukkoon vähintään kerran kuukaudessa. Minä en aja partaani suihkussa vaan lavuaarin äärellä. Suihkun viemäristä löytyykin aina iso kasa pitkiä hiuksia. Koirat eivät meillä suihkussa käy, joten syyllisiä voivat olla vain ja ainoastaan perheen naisväki.

Samaan aikaan taas kylpyammeen poistoputken suulta löytyy viikottain karvatollo. Kylpyammetta käyttävät sulassa sovussa vuoron perään sekä koirat että perheen naisväki. Minä en kylvyssä käy.

Reilun kahden vuoden aikana lavuaarit ovat menneet tukkoon muutaman kerran ja aina sieltäkin on löytynyt pitkiä hiuksia ja/tai karvoja viemäriä tukkimassa. Syytön siis minä tähänkin olen.

Tosin tämän on nyt vaimokin tainnut jo vihdosta viimein ymmärtää, sillä syytöksiä viemärien tukkeutumisesta ei ole enää hetkeen aikaan valunut meikäläisen korviin. Ainoastaan vienoja pyyntöjä viemäreiden aukaisemisesta.

Rohkaisenkin täten kaikkia KNAM- ja KEPO-kolleigoita nousemaan barrikaadeille turhia viemärintukkimissyytöksiä vastaan. Pienet, lyhyet partakarvat eivät viemäreitä tuki vaan ne pitkät, silkkiset afgaanin karvat sekä vaimojen omat hiukset.

Ugh. Olen puhunut.

Teidän,

KNAM