Kypsemmät blogini lukijat varmasti muistavat vielä Fakiiri Krnoblomin kuolemattomat taikasanat "suolaa, suolaa, enemmän suolaa".
Joku on tainnut lausua noita taikasanoja melko tiuhaan täällä Reinin jokilaaksossa.
Jokunen postaus sitten kirjoittelin kommenttiin vastaukseksi jotakuinkin että "kuulemma jossain kohtaa talvea voi olla lunta maassa ihan viikon, parin ajan muutaman sentin verran."
Nyt eletään joulukuun loppupuolta ja tähän mennessä täällä on ollut lunta 3 eri jaksossa yhteensä noin 3 viikon ajan. Ensimmäisellä kerralla sen muutaman sentin verran, toisella kerralla noin 10 senttiä ja tällä nykyisellä kerralla jo sitten yli 10 senttiä. Paikalliset sanovat, etteivät muista yhtään talvea jolloin olisi ollut näin monta kertaa ja näin paljon lunta näin aikaisin. Kiva. Always take the weather with you, lauloi Crowded House aikoinaan.
Tosin kauaksi on jääty Suomen tämän alkutalven keleistä, onneksi. Oikeastaan täällä joulukuun sää on muistuttanut melko pitkälti normaalia Suomen joulukuuta. Välillä lunta, välillä loskaa, välillä vettä ja lämpötila sitten sen mukaan. Seuraavan 10 päivän ennustus lupaa pakkasten jatkuvan ja lisää lunta.
Lumestahan pääsee eroon monellakin tavalla, mutta nämä paikalliset eivät taida tuntea kuin yhden tavan: suolauksen. Suolaa kylvetään aivan käsittämättömiä määriä teille, pihoille ja jalkakäytäville. Suomessa valitetaan, kun Destia alihankkijoineen kylvää suolaa teille tonnikaupalla, mutta valitus on syytä lopettaa samantien. Täällä määrä on moninkertainen. Ja eroa lisää vielä se, että Suomessa teille lasketaan suolaliuosta kun taas täällä Saksassa suola-autosta putoaa lähes pikkurillin kokoisia suolarakeita. Ja paljon! On mielenkiintoista ohittaa moottoritiellä moinen suola-auto, kun rakeet kopisevat pitkin oman auton kylkeä.
Kuulin kollegoilta, että yksityiset ihmiset eivät saisi kylvää suolaa pihoillensa ja jalkakäytäville, mutta tuota sääntöä ei noudata kyllä täällä kukaan. Jalkakäytävät ovat kuin kesällä kun suolaa on kylvetty niille. Ja arvata saattaa, miltä kengät näyttää kun niillä kävelee päivästä toiseen tuolla suolalitkussa.
Mikä pahinta, koirien tassut ovat myös melko kovilla tuon suolauksen kanssa. Anturat täynnä suolaa, turkki jaloissa kuivuu suolasta ja koska maa on kuivan lumen sijasta märkää suolalumiloskamössöä niin turkkiin tarttuu sitten myös kaikki hiekka ja roskat.
Jonkun pitäisi kertoa näille semmoisista asioista kuin lumikola ja hiekoitus. Elämä olisi paljon mukavampaa.
Teidän,
KNAM
tiistai 28. joulukuuta 2010
keskiviikko 22. joulukuuta 2010
Tikkari lapselta
Perheellämme oli lainassa ensimmäisten Saksa-viikkojen aikana firman tj:n entinen auto, Mercedes Benz E350 (farkku, automaatti). Tilaa farkuksi "kohtuullisesti" ja kulku ei tuottanut onglelmia, edes Autobahnilla ei jäänyt jalkoihin.
Viikko sitten ostimme käytetyn Citroën C8 tila-auton. Siinä, jos jossain, on tilaa. Peräluukku on kuin Hakametsän jäähalli ja myös matkustamon puolella saa istua todella mukavasti. Kyseisen auton perään erityisesti vaimo on huudellut viimeiset 3-4 vuotta ja vihdoin meillä oli mahdollisuus moinen hankkia. Vaikka vaimo kuinka vakuutteli, ettei KNAM:n enää täytyisi pakata autoa kuten Homerin Simpsoneissa (kts. video alla), niin jotenkin on vain sellainen olo että mikään ei auton pakkaamisessa muutu. Koska tilaa tuplasti enemmän niin mukaan voi siis ottaa tuplasti enemmän koiria ja tuplasti enemmän tavaraa - suksiboksi täytyy siis oletettavasti kuitenkin jossain vaiheessa ostaa.
Homer muuntaa perheen&tavarat Tetris-palikoiksi.
Toissapäivänä palautin sitten Mersun takaisin firmaan. Palaute vaimolta oli jo siinä vaiheessa välitön: "Miks jo nyt? Olisithan saanut pitää sen kuun loppuun!". No siksi, että laina ei ollut ilmainen vaan jouduin maksamaan siitä luonnollisesti verot, sillä auto rinnastettiin työsuhdeautoon. Ja vaikka kuinka ollaan Saksassa, autoilun luvatussa maassa, niin kyseessä oli silti noin 200€ rahaa! Harmittaahan se, kun tikkari viedään suusta.
Seuraava kommentti, vielä samana päivänä, tuli myös vaimolta. Oli siis ensimmäinen päivä kun vaimo sai/joutui viemään lapset tarhaan ja kouluu uudella autollamme. Siis sillä autolla, jollaista vaimo oli halunnut jo monta vuotta.
"Ei tolla pysty ajamaan kaupungissa. Ei toi käänny. Ikkunat on aina ihan huurussa, ei ne aukee millään. En mee tolla enää kaupunkiin. En aja tolla enää metriäkään. Se on ihan traktori kun siinä on diesel-moottorikin."
Totesin auton olevan mitoiltaan vain pikkuisen isompi kuin meillä ollut Mersu tai meidän vanha Peugeot ja sen kääntösäteen olevan samaa luokkaa kuin vanhassa Peugeotissamme. Webaston ja tuulettimen oikean käytön avulla ikkunat kyllä aukeaisivat. Moottorin ainoa käytännön ero bensa-koneeseen on pikkuisen nakuttava käyntiääni - tehoa on yhtä paljon kuin bensakoneessa ja vääntöä jopa enemmän. Korostin vielä, että tottumalla autoon ja sen mittoihin käsittely helpottuu ja ajaminen varmasti onnistuu jatkossa helpommin. Tätä vaimo ei uskonut.
Eilen sitten perhe tuli hakemaan uudella autollamme minua juna-asemalta töistä tullessani. Tarkoitus oli pyörähtää kaupungilla ostamassa lasten opettajalle ja tarhatädeille joululahjat. Juna-asemalla vaimo hyppäsi samantien pois kuskin paikalta ja ilmoitti terävään sävyyn että "Sinä ajat".
No, minä ajoin.
Itse pidin auton ajo-ominaisuuksista heti koeajosta alkaen. Pehmeä kyyti ja isoksi autoksi käsiteltävyys on mielestäni hyvä. Myös minulle aiheuttaa ongelmia auton koko, kun nokkaa ja perää ei vielä pysty kunnolla hahmottamaan, mutta peruutustilanteessa onneksi parkkitutka auttaa. Diesel todella vääntää hurjasti ja kiihtyvyys on vähintäänkin riittävä, kunhan on vain tarpeeksi pieni vaihde silmässä ja uskaltaa sitä kaasupoljinta tutustuttaa lattiaan.
Rautatieasemalta suuntasimme vanhan kaupungin pikkukaduille ja koitimme löytää parkkipaikkaa. jouluruuhkassa yhtään vapaata paikkaa ei luonnollisesti ollut tarjolla joten nokka kohti parkkitaloa. Vaimo selvästi jopa vähän säälivällä äänellä totesi, että "voi hitsi, nyt sun täytyy kyllä ajaa sinne ahtaaseen parkkitaloon...". Parkkitalon puomilla hätäännystä herätti vielä korkeusrajoitus 2,1 metriä jonka totesin riittävän meillä ihan mainiosti.
Ajoin puomille, otin lipukkeen ja lähdimme kiipeämään parkkitaloa ylöspäin. Toisesta kerroksesta (saksalaisittain ensimmäisestä) löysin vapaan ruudun ja käänsin auton siihen. En toki kerrasta, mutta yhdellä pikku sahauksella sentään. Ostosten jälkeen sama päinvastoin ja kierroksen päätteeksi kotipihassa auto ympäri ja kadunvarteen parkkiin. Ilman sen suurempia ongelmia.
Reissun jälkeen vaimo selvästi huomasi, että kyllä tuollakin "jäähallilla" sittenkin selviää ahtaissakin paikoissa, kunhan vain auton mittoihin tottuu. Toki tilaa ei ole ympärillä ihan yhtä paljoa, kuin jollain pienemmällä autolla. Mutta mikään mahdottomuus tuolla autollakaan liikkuminen kaupunkioloissa ei ole.
Tänään ei olekaan sitten enää negatiivista palautetta vaimolta kuulunut, kun aamulla vielä webaston ja tuulettimen oikeiden asetusten avulla saatiin lasit pysymään kirkkaina heti lähdöstä pitäen. Eiköhän se vaimo sittenkin opi pitämään autosta, jota on monta vuotta halunnut.
Ja jottei kenellekään jäisi nyt väärää kuvaa, niin korostettakoon lopuksi että pidän vaimoani parempana kuskina kuin itseäni. Hän keskittyy ajamiseen paremmin kuin minä ja ajaa huolellisemmin kuin minä. Ja yleensä vielä jopa nopeammin ja tasaisemmin kuin minä. Joskus vain sitä äijämäistä rohkeutta puuttuu uusien asioiden edessä.
Viikko sitten ostimme käytetyn Citroën C8 tila-auton. Siinä, jos jossain, on tilaa. Peräluukku on kuin Hakametsän jäähalli ja myös matkustamon puolella saa istua todella mukavasti. Kyseisen auton perään erityisesti vaimo on huudellut viimeiset 3-4 vuotta ja vihdoin meillä oli mahdollisuus moinen hankkia. Vaikka vaimo kuinka vakuutteli, ettei KNAM:n enää täytyisi pakata autoa kuten Homerin Simpsoneissa (kts. video alla), niin jotenkin on vain sellainen olo että mikään ei auton pakkaamisessa muutu. Koska tilaa tuplasti enemmän niin mukaan voi siis ottaa tuplasti enemmän koiria ja tuplasti enemmän tavaraa - suksiboksi täytyy siis oletettavasti kuitenkin jossain vaiheessa ostaa.
Homer muuntaa perheen&tavarat Tetris-palikoiksi.
Toissapäivänä palautin sitten Mersun takaisin firmaan. Palaute vaimolta oli jo siinä vaiheessa välitön: "Miks jo nyt? Olisithan saanut pitää sen kuun loppuun!". No siksi, että laina ei ollut ilmainen vaan jouduin maksamaan siitä luonnollisesti verot, sillä auto rinnastettiin työsuhdeautoon. Ja vaikka kuinka ollaan Saksassa, autoilun luvatussa maassa, niin kyseessä oli silti noin 200€ rahaa! Harmittaahan se, kun tikkari viedään suusta.
Seuraava kommentti, vielä samana päivänä, tuli myös vaimolta. Oli siis ensimmäinen päivä kun vaimo sai/joutui viemään lapset tarhaan ja kouluu uudella autollamme. Siis sillä autolla, jollaista vaimo oli halunnut jo monta vuotta.
"Ei tolla pysty ajamaan kaupungissa. Ei toi käänny. Ikkunat on aina ihan huurussa, ei ne aukee millään. En mee tolla enää kaupunkiin. En aja tolla enää metriäkään. Se on ihan traktori kun siinä on diesel-moottorikin."
Totesin auton olevan mitoiltaan vain pikkuisen isompi kuin meillä ollut Mersu tai meidän vanha Peugeot ja sen kääntösäteen olevan samaa luokkaa kuin vanhassa Peugeotissamme. Webaston ja tuulettimen oikean käytön avulla ikkunat kyllä aukeaisivat. Moottorin ainoa käytännön ero bensa-koneeseen on pikkuisen nakuttava käyntiääni - tehoa on yhtä paljon kuin bensakoneessa ja vääntöä jopa enemmän. Korostin vielä, että tottumalla autoon ja sen mittoihin käsittely helpottuu ja ajaminen varmasti onnistuu jatkossa helpommin. Tätä vaimo ei uskonut.
Eilen sitten perhe tuli hakemaan uudella autollamme minua juna-asemalta töistä tullessani. Tarkoitus oli pyörähtää kaupungilla ostamassa lasten opettajalle ja tarhatädeille joululahjat. Juna-asemalla vaimo hyppäsi samantien pois kuskin paikalta ja ilmoitti terävään sävyyn että "Sinä ajat".
No, minä ajoin.
Itse pidin auton ajo-ominaisuuksista heti koeajosta alkaen. Pehmeä kyyti ja isoksi autoksi käsiteltävyys on mielestäni hyvä. Myös minulle aiheuttaa ongelmia auton koko, kun nokkaa ja perää ei vielä pysty kunnolla hahmottamaan, mutta peruutustilanteessa onneksi parkkitutka auttaa. Diesel todella vääntää hurjasti ja kiihtyvyys on vähintäänkin riittävä, kunhan on vain tarpeeksi pieni vaihde silmässä ja uskaltaa sitä kaasupoljinta tutustuttaa lattiaan.
Rautatieasemalta suuntasimme vanhan kaupungin pikkukaduille ja koitimme löytää parkkipaikkaa. jouluruuhkassa yhtään vapaata paikkaa ei luonnollisesti ollut tarjolla joten nokka kohti parkkitaloa. Vaimo selvästi jopa vähän säälivällä äänellä totesi, että "voi hitsi, nyt sun täytyy kyllä ajaa sinne ahtaaseen parkkitaloon...". Parkkitalon puomilla hätäännystä herätti vielä korkeusrajoitus 2,1 metriä jonka totesin riittävän meillä ihan mainiosti.
Ajoin puomille, otin lipukkeen ja lähdimme kiipeämään parkkitaloa ylöspäin. Toisesta kerroksesta (saksalaisittain ensimmäisestä) löysin vapaan ruudun ja käänsin auton siihen. En toki kerrasta, mutta yhdellä pikku sahauksella sentään. Ostosten jälkeen sama päinvastoin ja kierroksen päätteeksi kotipihassa auto ympäri ja kadunvarteen parkkiin. Ilman sen suurempia ongelmia.
Reissun jälkeen vaimo selvästi huomasi, että kyllä tuollakin "jäähallilla" sittenkin selviää ahtaissakin paikoissa, kunhan vain auton mittoihin tottuu. Toki tilaa ei ole ympärillä ihan yhtä paljoa, kuin jollain pienemmällä autolla. Mutta mikään mahdottomuus tuolla autollakaan liikkuminen kaupunkioloissa ei ole.
Tänään ei olekaan sitten enää negatiivista palautetta vaimolta kuulunut, kun aamulla vielä webaston ja tuulettimen oikeiden asetusten avulla saatiin lasit pysymään kirkkaina heti lähdöstä pitäen. Eiköhän se vaimo sittenkin opi pitämään autosta, jota on monta vuotta halunnut.
Ja jottei kenellekään jäisi nyt väärää kuvaa, niin korostettakoon lopuksi että pidän vaimoani parempana kuskina kuin itseäni. Hän keskittyy ajamiseen paremmin kuin minä ja ajaa huolellisemmin kuin minä. Ja yleensä vielä jopa nopeammin ja tasaisemmin kuin minä. Joskus vain sitä äijämäistä rohkeutta puuttuu uusien asioiden edessä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)