Melko tarkkaan kaksi kuukautta sitten ilmestyi edellinen teksti tähän blogiin jota muutoin kuluneen vuoden aikana melko tasaisesti olinkin päivitellyt. Mutta kuten kaikki perheemme elämästä jotakin tietävät, alkoi syyskuussa tapahtua asioita ja muuttomme tänne Euroopan sydämeen tuli konkreettiseksi.
Syyskuusta eteenpäin elämämme on ollut ihan täysvartista hulinaa kaikkeen muuttoon liittyvien asioiden tiimoilta. Ensin koto-Suomessa asioiden järjestelyt ja tavaroiden pakkaamiset, sitten varsinainen muutto ja lopulta asettautuminen uuteen kotiin uudessa maassa.
Uusi kotimme löytyy siis Saksasta, Badenin alueelta. Idässä alue rajoittuu Baijeriin, lännessä Ranskaan ja etelässä Sveitsiin. Ja jos ottaa käteensä Euroopan kartan niin pystyy helposti toteamaan, että paikka on todellakin aivan Euroopan keskellä.
Muutos sinällään ei ole ollut ehkä niin dramaattinen kuin etukäteen pelkäsin. Yhteiskunta toimii pääpiirteissään samalla tavalla kuin Suomessa ja ne pienet erot ainakin toistaiseksi ovat lähinnä hymyilyttäneet. Onneksi pääperiaate ihan kaikissa virallisissa asioissa on sama: ensin täytetään monisivuinen lomake jonka jälkeen siihen pitää saada leima. Ja jokaiseen asiaan löytyy lomake. Ja jokaiselle lomakkeelle löytyy leima, vähintään yksi leima.
Eläminen sinällään tuntuu melko mukavalta ja helpolta. Monissa asioissa näkyy täsmällisyys ja toisaalta myös ihmisten mukavuus otetaan huomioon. Tämä näkyy pienissä arjen asioissa kuten siinä että talon nurkalta löytyy katkaisija josta saa pihaan tullessaan laitettua ulkovalot päälle. No okei, Suomessa se hoidettaisiin liiketunnistimella...
Julkinen liikenne on täällä täysin eri luokassa kuin Tampereella. Junalla pääsee jokaiseen paikkaan todella edullisesti ja nopeasti. Toisaalta, julkinen liikenne on helppo järjestää toimivaksi suuremmalla ihmismäärällä ja kolmaalta myös pakko, koska muutoin tiet menisivät lopullisesti tukkoon. Liikenne normaalitilanteissa toimii kyllä hyvin, mutta pienikin häiriö sotkee tilanteen välittömästi ja täydellisesti. Tästä saimme loistavan, konkreettisen esimerkin toissa perjantaina kun kotinurkillamme sattui paha kolari ja moottoritie meni täysin tukkoon noin 30 kilometrin matkalta. Ja me olimme luonnollisesti shoppailureissulla sen jonon väärässä päässä. Onneksi urbaaneina, ruuhkiin tottuneina eurooppalaisina emme tilanteesta hätääntyneet vaan shoppailimme rauhassa ja istahdimme autoon. Automme (Mercedes Benz E350, V6-moottori, ~290hv) navigaattori kertoi moottoritien olevan totaalisen umpisolmussa ja saman asian toki pystyimme marketin parkkipaikalta ihan omin silmin todistamaankin. Onneksi navigaattorimme osasi myös kertoa, että viereinen paikallistie (joka vie muuten käytännössä suoraan meidän takapihallemme) oli auki ja suuntasimme johtotähden siis sinne. Matkalle mahtui vain muutaman minuutin odottelu mutta muutoin pääsimme suoraan kotiin. Fiksut pärjäävät aina.
Viime viikonloppuna otimme ensimmäisen kerran hyödyn irti elämisestä Euroopan ytimessä suuntaamalla auton nokan kohti Ranskan Metziä. Kyllä, koiranäyttelyynhän me olimme menossa. Varhaisen aamun liikenne oli rauhallista ja jälleen kerran navigaattorin avulla ajoimme suoraan näyttelypaikalle. Pienten ranskalaissäätöjen jälkeen olimme valmiita näyttelyyn. Koska meiltä oli ilmoitettu 2 koiraa (mukana meillä Saksassa siis Eros ja Japp) avoimeen luokkaan, tarkoitti se vain ja ainoastaan yhtä asiaa: KNAM vetäisi pikkutakin päälle ja hyppäsi kehään.
Tällä kertaa KNAM:n taika ei pitänyt vaan tyytyminen oli avoimen luokan neljänteen sijaan, toki erinomaisen kera. Sen sijaan vaimo Jappin kanssa pärjäsi loistavasti voittaen avoimen luokan. Ranskan sääntöjen mukaisesti avoimen luokan voittaja kilpailee nuorten luokan voittajan (mikäli erinomaisen kera luokkavoittaja löytyy) kanssa sertistä ja tuon kilvoittelunkin Japp hoiti kotiin saalistaen siis heti ensimmäisessä näyttelyssään keskisessä Euroopassa sertin! Lopuksi vielä kisattiin parhaan uroksen tittelistä mutta tämän kunnian, samoin kuin sitten lopulta rodun parhaan palkinnon, sai ehkä hieman yllättäen junioriluokan uros. Päivään erittäin tyytyväisinä lähdimme kuitenkin kotia kohti.
Kotioloissa koirat ovat saaneet entistäkin parempaa huolenpitoa kohteekseen. On tietty helpompaa pitää huolta vain kahdesta koirasta kuin isosta laumasta, mutta myös olosuhteet antavat tähän hyvän mahdollisuuden. Oveltamme lähtee pikkutie joka 150 metrin jälkeen vaihtuu kävelytieksi joka vie lähialueen korkeimman kukkulan päälle. Kiipeämistä tulee reilun kilometrin matkalla vajaat 80 metriä eli kohtuu jyrkästi paikoin mäki vie kulkijaansa. Mutta näkymät kukkulan päältä ovat vaivan arvoisia!
Kuvan etualalla näkyvällä pellolla on loistava paikka päästää koirat juoksemaan vapaana samaan aikaan kun itse voi ihastella maisemia. Matkaa voi jatkaa kiertämällä kukklan laen ympäri jolloin näkymää riittää oikeastaan joka puolelle maakuntaa. Jopa lapset ovat olleet ihastuneita maisemiin ja ovat niitä jaksaneet runsaasti ihmetellä.
Edessä lienee vielä monta uutta ja ihmeellistä asiaa ja ainoa aivan varma asia tällä hetkellä taitaa olla se, että Suomeen emme palaa ainakaan ennen ensi syksyä ellei ihmeitä tapahdu. Siitä pitää huolen allekirjoittaneen työkuviot. Jonkun täällä täytyy kuitenkin töissäkin käydä, vai mitä Kati?
Toivottavasti tästä eteenpäin saan vähän nopeammin päiviteltyä blogiakin.
Teidän,
KNAM
