Työviikko taas takana ja viikonloppu edessä - mikäs sen mukavampaa.
Tänään saimme kylään ensimmäisen ystävämme Suomesta, käytettäköön hänestä tässä yhteydessä vaikka nimeä Eeva. Eevan aikataulu oli vähän kireä, joten hän tuli piipahtamaan meillä perjantai-iltapäivällä yhden aikaan. Itsellä tietty vielä työt painoivat päälle, mutta lähdin toimistolta silti ajoissa, jotta ehtisin edes muutaman sanan Eevan kanssa vaihtamaan.
Kotiin tullesssani Eeva tuli vastaan parkkipaikalla, aikataulu painoi päälle. Ehdinpä silti muutaman sanan vaihtaa. Eeva siinä samalla kertoi jutelleensa vaimoni kanssa, että mentäisiin porukalla seuraavana päivänä shoppailemaan outlet-kauppaan noin 100 kilometrin päähän meidän kotoa. Vaimoni kuulemma oli määrä keskustella asiasta kanssani.
Ja mitä keskusteltavaa asiassa tämän jälkeen enää oli? Naiset olivat päättäneet, että sinne mennään niin sinnehän sitten mennään. Oli katsottuna ajoreitti, ajoaika ja kaupan aukioloajat. Sovittuna aikataulut ja muutkin yksityiskohdat. Ja tästä piti vielä keskustella mun kanssa?
Päätös oli tehty, siitä piti enää ilmoittaa minulle.
Huomenna shoppailemaan...
Teidän,
KNAM
perjantai 28. tammikuuta 2011
sunnuntai 16. tammikuuta 2011
Päivän aikataulu
05.00
Vaimon puhelin koittaa herättää mahdollisimman ystävällisillä sävelillä, turhaan. Takana on matkustamisentäyteinen työviikko eikä yhtenäkään yönä viikon aikana ole tullut viittä tuntia enempää yöunia. Päätä kivistelee. Käännän kylkeä, vedän peiton pään päälle. "Ehkä vaimo onkin päättänyt ettei lähdetä..." Parin minuutin päästä vaimo tönii. En herää. Minuutti lisää ja valot räpsähtävät huoneeseen. "Ei ole ajatukset näemmä muuttuneet, lähdössä ollaan." En suostu nousemaan, silmät vain eivät aukea eikä vartalo tottele heikkoja aivoista tulevia signaaleita. Vaimo vetäisee peiton päältä ja kylmä valtaa vartaloa. Pakko se on nousta.
05.12
Kahvinkeitin napsahtaa päälle. Täysi pannu; kupillinen nyt ja loput termokseen päivää varten. Leipäpaketti nenän alle, margariinia, juustoa, makkaraa. Sekä aamupala perheelle että näyttelypäivän eväät valmistuvat täydellisessä koomassa uskomattoman hitaasti. Valmistuvat kuitenkin. Edellisenä iltana vaimo on pessyt ja puhallellut koirat ja pakannut perustarvikkeet laukkuun, vielä eväät valmiiksi ja mukaan. Lapset herätellään ja he laahustavat keittiöön aamupalalle. Leipää ja vähän jugurttia, ei tahdo oikein upota ja maistua vaikka vanhempiaan pirteämpiä ovatkin.
05.31
Oral B suhahtelee hampaissa, vaahtoava tahna kirveltelee vienosti suussa. Kasvojen pesu, hiukset jonkinlaiseen ojennukseen. Partakin täytyisi ajaa, mutta jääköön illalle. Tai sunnuntaille. Tytöt syövät vielä, ei ihan taideta ehtiä lähtemään kuudelta kuten suunniteltiin.
05.47
Eväät reppuun, kirja mukaan. Termoksen huuhtelu kuumalla vedellä ja kahvit sisään. Jääkaapsita maitoa samaan termokseen ja täydellinen maitokahvi on valmis. Näyttelyn paperit ovat jääneet tulematta, se ei tiedä hyvää. Vaimo on ostanut ison määrän juotavia mukaan, tarkoittaa siis vessassa ramppailua sekä "iskä, mulla on pissahätä" -huutoja moottoritiellä juuri sen kyltin kohdalla, joka kertoo seuraavan huoltoaseman olevan 47 kilometrin päässä.
06.13
Vaimo menee koirien kanssa ulos, jään vielä keräilemään viimeisiä tavaroita. Varmasti taas unohtuu jotain todella tärkeää. Palaan vielä ulko-ovelta hakemaan hanskoja, jos vaikka tuleekin kylmä päivä.
06.16
Näyttelyhäkki meinasi unohtua kellariin, takaisin sisälle hakemaan avainta kellariin. Häkki peräluukkuun ja koirat perässä sisään.
06.22
Auto starttaa, ykkönen silmään ja liikkeelle. Citikka lähtee vastustelematta ja pyydän vaimoa laittamaan navigaattoriin näyttelypaikan osoitteen. Täytyy vielä poiketa automaatilla. Hitto, lompakko on kotona. Ja takaisin.
06.28
Samat liikennevalot kuin äsken. Lompakko mukana. Siispä automaatille ja siitä moottoritielle. Puolituntia myöhässä, navigaattorin arvio saapumisesta 8.29, matkaa taitettavana 234 kilometriä. Kehän on kerrottu alkavan yhdeksältä. Kiirettä pukkaa, mutta en aio silti hurjastella.
06.59
Sinsheimin kohdalla ei voi joka kerta kuin ihailla komeannäköistä jalkapalloareenaa. Sinne vielä menen.
07.14
Silmät eivät millään pysyä auki, tulisipa edes vähän valoisaa. Onneksi ei sada.
07.29
Olen havaitsevinani vähän valonkajoa horisontissa, itää kohti kun ajetaan. Takapenkki on ollut unten mailla jo hyvän tovin, onneksi päivä valkenee jo.
07.43
Pyydän vaimoa kaatamaan kupin kahvia, josko vähän helpottaisi unisiin silmiin.
08.16
Määränpää lähestyy, ollaan perillä hyvinkin tarkasti navigaattorin ennakoimana aikana, vaikka rauhassa ajeltiinkin. Päänsärky tahtoo väkisin hiipiä takaisin, olihan se poissa eilenillalla ensimmäisen kerran koko viikon aikana.
08.31
Auto parkissa, vähän vielä tyhjäkäyntiä että turbo jäähtyy, ihan oikeasti. Kakarat heräsivät ja laittavat tavaroitaan reppuun, vaimossa näkyy jo ensimmäiset stressin merkit. Ei taida tulla ihan "puistokävely" tästä kehän luokse pääsemisestä.
08.47
Yllättävän pitkä oli kävely parkkipaikalta hallin ovelle, sisälle portista pummilla. Vaimo suunnistaa toimistoon selvittämään tilannetta kun niitä lappuja ei kerran ollut tullut. Toimistolta ohjaavat sisääntulojonoon.
09.00
Mies pysäyttää seurueemme jonotuksen päätteeksi ja tivaa sisäänpääsylipuketta. No eihän sitä ole kun ei sitä tullut. Vieressä seissyt nainen alkaa selvittää asiaa. Hän on sitä mieltä, että meidän pitää mennä ns. "kassalle" selvittämään asiaa. Kehien pitäisi vain alkaa NYT. Sovitaan, että meidän päästetään sisällle viemään tavarat ja minä palaisin sitten selvittämään asian. Koirien rekkarit jää pantiksi.
09.05
Kehä löytyi, oli kerrankin heti oven takana eikä siellä perinteisessä takanurkassa. Jopa häkille ja seurueelle löytyi ihan hyvä paikka kehän laidalta, hämmentävää. Kasaan häkin, koirat häkkiin. Ja takaisin selvittämään asiaa.
09.12
Esitän naiselle puhelimeeni tallentamaa maksukuittia, sekä vaimon näyttelyjärjestäjältä saamaa sähköpostia jossa kerrotaan kaiken olevan meidän osalta kunnossa vaikkei lappuja olekaan kotiin saapunut. Nainen on vähän ihmeissään kun pieneltä puhelimenruudulta esitän todistusaineistoa toisensa perään. Menemme toimistolle, jossa esitän samat todisteet, uskovat sentään heti kerrasta että asia on kunnossa. Mutta pummilla tulo menee pieleen, sillä pakottavat minun ostamaan lipun koska vain toinen koiristamme on ilmoitettu näyttelyyn ja toinen on turistina mukana. 9 euroa köyhempänä palaan kehään, tuntuu hyvältä vielä maksaa lisää tästä ilosta.
09.23
Palaan kehänlaidalle. Vaimo harjaa koiraa hyväntuulisena, lapset istuvat peiton päällä lattialla. Kehässä joku harjoittelee ja ottaa tuntumaa liukkaaseen laittaan, hänen koiransa luiskahtaa kerran mahalleen, siksi liukas lattia on. Onneksi sentään on matto diagonaalilla. "Ei sitten ihan ajallaan alkaneet näemmä kehät, kiva että tuli stressattua, juostua ja ryntäiltyä..." Vaimo oli saanut haettua numerolaput kehäsihteereiltä, täällä kun numerolaput saadaan aina vasta kehässä vähän ennen kehän alkua.
09.27
Istun samalla peitolla jälkikasvun kanssa. Aloittelemme päivän toista aamupalaa, vaimolle ei maistu. Minulle maistuu, varsinkin kahvi. Kakarat ovat innoissaan leivistä, vähän ihmettelen miksi kunnes asia selviää. "Voidaanko sitten näiden leipien jälkeen ottaa karkkia kun on karkkipäivä?" No ei voida. Vasta kun on syöty kunnon ruoka. Ei karkkia ennen lounasta. Ilkeä ja julma iskä.
09.36
Kehät alkavat, vähän ollaan myöhässä täälläkin aikatauluista. Muissa kehissä aloiteltiin jo aikoja sitten. No, hyvä meille, loppujen lopuksi.
10.17
Meidän vuoro, tai siis vaimon ja koiran. Nappaan kameran ja painun sopiviin kuvausasetelmiin vaikka tiedän jo etukäteen lopputuloksen. En onnistu ottamaan yhtään juoksukuvaa, valo hallissa ei riitä edes onnistuneisiin seisontakuviin eikä salamassakaan ole tarpeeksi potkua. Räpsin silti. Vanhempi lapsista huutaa kehän toiselta laidalta vessahätäänsä. Kiva. Onneksi kukaan muu hallissa ei ymmärrä.
10.43
Esitän peruskysymykseni: "Joko lähdetään?" Koira tuli luokassaan kolmanneksi eikä sillä ihan kuuhun mennä. Vaimo katsoo yhtä perinteisesti tuimasti takaisin. Sitä taitaa harmittaa enemmän perussuoritus kuin kysymykseni. Istahdan takaisin alas viltille, kunnes tytär muistuttaa taas vessahädästään. Likkoja kiinni käsistä ja kohti vessoja, vaimo jää nyytittämään koirien korvia.
10.58
Tyttöjen kohtaloksi on tullut syntyä naiseksi. Tämä tarkoittaa ainaista jonottamista vessoihin. Kun itse kävin vessassa, eivät tytöt olleen päässeet jonossaan vielä edes vessan sisäpuolelle jonottamaan.
11.02
Vaimo lähtee nuoremman tytön kanssa hankkimaan tarpeellisia tavaroita: hoitoainesuihketta, harjoja... Kuinkahan me tultaisinkaan toimeen ilman niitä? Jään itse vanhemman tytön kanssa peiton päälle. Tyttö leikkii nukeillaan, minä pelailen pasianssia puhelimella ja juon taas kahvia.
11.18
Vaimo palaa muovikassit heiluen. Paljonkohan meni taas rahaa, mietin, mutten uskalla kysyä. Pelkään sekä vaimon vastausta että reaktiota. Vaimo kysyy, että mitä tehdään. Mitäpä siihen sitten vastaamaan, olin jo luovuttanut nopeiden lähtötoiveiden suhteen joten samapa tuo vaikka täällä vielä tovi oltaisiin. Vaimo kertoo katsovansa nartut loppuun ja sitten voitaisiin lähteä. Sopii minulle, seison jopa vaimon kanssa hurttia ihmettelemässä. Ihan kuulemma vääriä koiria voitti ja jopa minä olin samaa mieltä. Yleensä kinastelemme siitä, että mielestäni koiratuomarointi on arvostelulaji ja aina oikea koira voittaa. Siis tuomarin mielestä. Vaimo on taas joskus eri mieltä tuomarin sijoituksista. Tämä on meille vähän semmoinen ikuisuusaihe, tuomari kun olen itsekin. Tosin salibandyssä.
11.43
Vaimo käy kyselemässä arvostelun perään. Pitkän neuvonpidon ja erilaisten vaiheiden jälkeen hänelle luvataan arvostelu postittaa kotiin. Täällä kun on tapana antaa arvostelut aina kaikille kerralla sitten kun kehät on ohi. Meille se olisi tarkoittanut yli kahden tunnin lisäodotusta. Hyvä näin, päästään lähtemään. Naisväki käy vielä vessassa ja minä jään vahtimaan tavaroita. Ajattelen käyväni sitten kun lähdetään, "varapissalla" kuten tytöille täytyy aina sanoa.
12.27
Takaisin autolla. Häkki ja kassit sisään, kakarat vöihin, loput eväistä käsille ja koneet käyntiin. Eihän siinä sitten ollut vessan vessaa matkalla kehältä autolle joten jäi käymättä. Varmuuden varoiksi naviin kotiosoite ja liikkeelle. Täytyy vankkurit kuitenkin tankata matkalla joten pääsen sitten siellä samalla vessaan. Navin mukaan kotona oltaisiin 14.43, mutta pysähtymisen takia taitaa mennä kolmeen, ehkä vähän ylikin.
12.46
Huoltoasema, moottoritien varrella on aina kallista menovettä. Niin tälläkin kertaa. Kotopuolessa olisi samaa ainetta saanut yli 10 senttiä litralta edullisemmin mutta tuohan harmittaisi vain köyhää. Pääsen helpottamaan oloani ja auton polttoainemittari näyttää jälleen täyttä. Tosin kuin pankkitili, joka tyhjeni taas tankillisen ja vaimon sipsien verran. Ja nenä taas konetielle.
13.19
Eipähän ainakaan väsytä, aurinkokin pilkahtelee pilvien välistä. Tulipa taas nähtyä uuden kaupungin messuhalli. Niistä voisi kirjoittaa kohta jo kirjan.
13.58
Vakionopeudensäädin on oikeastaan aika kiva vekotin, se vaan vaatiin suhteellisen ruuhkattoman tien.
14.22
"Iskä, mulla on pissahätä." Kas, vasta ensimmäinen kerta tällä reissulla. Koska pääkään ei sitten lopulta tullut kipeäksi niin hyväntuulisesti totean että "joo" ja alan tähystelemään seuraavaa huoltoasemaa.
14.36
"Autohof", kertoo kyltti. Sen verran olen jo kieltä oppinut että tiedän sen tarkoittavan paikallista ABC-asemaa, tai ainakin sen pikkuserkkua. Useimmiten pikkuserkkua, sillä täällä huoltoasemat muistuttavat vielä vähän enemmän huoltoasemia. Ramppia pois moottoritieltä ja luonnollisesti epähuomiossa ota yhtä liian aikaisen risteyksen oikealle ja ajaudun paikallisen kylän keskustan nurkalle. Auto ympäri, takaisin ja uusi yritys. Löytyihän se huoltsikka. Naisväki koko porukalla vessaan, pienenä se on näemmä aloitettava tuo yhteisvessakäyminen. Hiivin repsikan paikalle, vaimo saa luvan ajaa loppumatkan.
14.43
Vaimo säätää peilin ja käskee koneeseen kierroksia. Sitikka tottelee nätisti vaimoa ja ottaa suunnan taas kohti moottoritietä. Puoli tuntia vielä ja ollaan kotona. Otan kengät pois ja hajusta välittämättä nostan jalat kojetaulun päälle, vaimoa hymyilyttää. Ei se haju tainnut sitten liian vahva olla.
14.52
Taas Sinsheimissa. Ihan oikeasti, tuonne areenalle on pakko päästä.
15.12
Kotikylän ramppi, vaimo ajoi tasaisen mukavasti kuten aina. Havahdun ajatukseen, että minulla ei ole karkkipäivän karkkeja vaikka muilla on. Samoin juomiseni ovat lopussa. Olutta toki on. Pyydän vaimoa koukkaamaan Lidlin kautta ja esitän samalla toiveen josko voisin saada viikkorahani. Vaimo koukkaa Lidlille ja minä saan viikkorahani jonka sijoitan vähemmän tuottavasti suklaaseen.
15.19
Kotona taas. Takana vajaat 450 kilometriä ja 9 tuntia. Puramme auton ja löydämme postilaatikosta kirjeen jossa kaikki vaadittavat paperit ovat. Postinjako lauantaisin voi olla joskus kuin keskisormen saaminen suoraan nenälle. Päätämme lähteä samantien kävelylle, vaikka väsyttääkin. Ilma on sen verran mukava ettei sitä voi missata. Lämpöä +13 ja puolipilvistä, tuntuu huhtikuulta vaikka kalenteri sanookin olevan tammikuu. Olikohan tämä hyvä vai huono päivä?
PS. Rahaa meni seuraavasti: 55€ näyttelymaksu, noin 60€ polttoaineisiin, 9€ sisäänpääsy, 6€ parkkimaksu, ostokset noin 40€, eväät noin 20€ (vaikka vaimo aina muistuttaa että syödä täytyisi joka tapauksessa eikä näitä voi laskea; lasken silti) = 190€.
Halpa ja mukava harrastus. Vai mitä? ;)
Teidän,
KNAM
Vaimon puhelin koittaa herättää mahdollisimman ystävällisillä sävelillä, turhaan. Takana on matkustamisentäyteinen työviikko eikä yhtenäkään yönä viikon aikana ole tullut viittä tuntia enempää yöunia. Päätä kivistelee. Käännän kylkeä, vedän peiton pään päälle. "Ehkä vaimo onkin päättänyt ettei lähdetä..." Parin minuutin päästä vaimo tönii. En herää. Minuutti lisää ja valot räpsähtävät huoneeseen. "Ei ole ajatukset näemmä muuttuneet, lähdössä ollaan." En suostu nousemaan, silmät vain eivät aukea eikä vartalo tottele heikkoja aivoista tulevia signaaleita. Vaimo vetäisee peiton päältä ja kylmä valtaa vartaloa. Pakko se on nousta.
05.12
Kahvinkeitin napsahtaa päälle. Täysi pannu; kupillinen nyt ja loput termokseen päivää varten. Leipäpaketti nenän alle, margariinia, juustoa, makkaraa. Sekä aamupala perheelle että näyttelypäivän eväät valmistuvat täydellisessä koomassa uskomattoman hitaasti. Valmistuvat kuitenkin. Edellisenä iltana vaimo on pessyt ja puhallellut koirat ja pakannut perustarvikkeet laukkuun, vielä eväät valmiiksi ja mukaan. Lapset herätellään ja he laahustavat keittiöön aamupalalle. Leipää ja vähän jugurttia, ei tahdo oikein upota ja maistua vaikka vanhempiaan pirteämpiä ovatkin.
05.31
Oral B suhahtelee hampaissa, vaahtoava tahna kirveltelee vienosti suussa. Kasvojen pesu, hiukset jonkinlaiseen ojennukseen. Partakin täytyisi ajaa, mutta jääköön illalle. Tai sunnuntaille. Tytöt syövät vielä, ei ihan taideta ehtiä lähtemään kuudelta kuten suunniteltiin.
05.47
Eväät reppuun, kirja mukaan. Termoksen huuhtelu kuumalla vedellä ja kahvit sisään. Jääkaapsita maitoa samaan termokseen ja täydellinen maitokahvi on valmis. Näyttelyn paperit ovat jääneet tulematta, se ei tiedä hyvää. Vaimo on ostanut ison määrän juotavia mukaan, tarkoittaa siis vessassa ramppailua sekä "iskä, mulla on pissahätä" -huutoja moottoritiellä juuri sen kyltin kohdalla, joka kertoo seuraavan huoltoaseman olevan 47 kilometrin päässä.
06.13
Vaimo menee koirien kanssa ulos, jään vielä keräilemään viimeisiä tavaroita. Varmasti taas unohtuu jotain todella tärkeää. Palaan vielä ulko-ovelta hakemaan hanskoja, jos vaikka tuleekin kylmä päivä.
06.16
Näyttelyhäkki meinasi unohtua kellariin, takaisin sisälle hakemaan avainta kellariin. Häkki peräluukkuun ja koirat perässä sisään.
06.22
Auto starttaa, ykkönen silmään ja liikkeelle. Citikka lähtee vastustelematta ja pyydän vaimoa laittamaan navigaattoriin näyttelypaikan osoitteen. Täytyy vielä poiketa automaatilla. Hitto, lompakko on kotona. Ja takaisin.
06.28
Samat liikennevalot kuin äsken. Lompakko mukana. Siispä automaatille ja siitä moottoritielle. Puolituntia myöhässä, navigaattorin arvio saapumisesta 8.29, matkaa taitettavana 234 kilometriä. Kehän on kerrottu alkavan yhdeksältä. Kiirettä pukkaa, mutta en aio silti hurjastella.
06.59
Sinsheimin kohdalla ei voi joka kerta kuin ihailla komeannäköistä jalkapalloareenaa. Sinne vielä menen.
07.14
Silmät eivät millään pysyä auki, tulisipa edes vähän valoisaa. Onneksi ei sada.
07.29
Olen havaitsevinani vähän valonkajoa horisontissa, itää kohti kun ajetaan. Takapenkki on ollut unten mailla jo hyvän tovin, onneksi päivä valkenee jo.
07.43
Pyydän vaimoa kaatamaan kupin kahvia, josko vähän helpottaisi unisiin silmiin.
08.16
Määränpää lähestyy, ollaan perillä hyvinkin tarkasti navigaattorin ennakoimana aikana, vaikka rauhassa ajeltiinkin. Päänsärky tahtoo väkisin hiipiä takaisin, olihan se poissa eilenillalla ensimmäisen kerran koko viikon aikana.
08.31
Auto parkissa, vähän vielä tyhjäkäyntiä että turbo jäähtyy, ihan oikeasti. Kakarat heräsivät ja laittavat tavaroitaan reppuun, vaimossa näkyy jo ensimmäiset stressin merkit. Ei taida tulla ihan "puistokävely" tästä kehän luokse pääsemisestä.
08.47
Yllättävän pitkä oli kävely parkkipaikalta hallin ovelle, sisälle portista pummilla. Vaimo suunnistaa toimistoon selvittämään tilannetta kun niitä lappuja ei kerran ollut tullut. Toimistolta ohjaavat sisääntulojonoon.
09.00
Mies pysäyttää seurueemme jonotuksen päätteeksi ja tivaa sisäänpääsylipuketta. No eihän sitä ole kun ei sitä tullut. Vieressä seissyt nainen alkaa selvittää asiaa. Hän on sitä mieltä, että meidän pitää mennä ns. "kassalle" selvittämään asiaa. Kehien pitäisi vain alkaa NYT. Sovitaan, että meidän päästetään sisällle viemään tavarat ja minä palaisin sitten selvittämään asian. Koirien rekkarit jää pantiksi.
09.05
Kehä löytyi, oli kerrankin heti oven takana eikä siellä perinteisessä takanurkassa. Jopa häkille ja seurueelle löytyi ihan hyvä paikka kehän laidalta, hämmentävää. Kasaan häkin, koirat häkkiin. Ja takaisin selvittämään asiaa.
09.12
Esitän naiselle puhelimeeni tallentamaa maksukuittia, sekä vaimon näyttelyjärjestäjältä saamaa sähköpostia jossa kerrotaan kaiken olevan meidän osalta kunnossa vaikkei lappuja olekaan kotiin saapunut. Nainen on vähän ihmeissään kun pieneltä puhelimenruudulta esitän todistusaineistoa toisensa perään. Menemme toimistolle, jossa esitän samat todisteet, uskovat sentään heti kerrasta että asia on kunnossa. Mutta pummilla tulo menee pieleen, sillä pakottavat minun ostamaan lipun koska vain toinen koiristamme on ilmoitettu näyttelyyn ja toinen on turistina mukana. 9 euroa köyhempänä palaan kehään, tuntuu hyvältä vielä maksaa lisää tästä ilosta.
09.23
Palaan kehänlaidalle. Vaimo harjaa koiraa hyväntuulisena, lapset istuvat peiton päällä lattialla. Kehässä joku harjoittelee ja ottaa tuntumaa liukkaaseen laittaan, hänen koiransa luiskahtaa kerran mahalleen, siksi liukas lattia on. Onneksi sentään on matto diagonaalilla. "Ei sitten ihan ajallaan alkaneet näemmä kehät, kiva että tuli stressattua, juostua ja ryntäiltyä..." Vaimo oli saanut haettua numerolaput kehäsihteereiltä, täällä kun numerolaput saadaan aina vasta kehässä vähän ennen kehän alkua.
09.27
Istun samalla peitolla jälkikasvun kanssa. Aloittelemme päivän toista aamupalaa, vaimolle ei maistu. Minulle maistuu, varsinkin kahvi. Kakarat ovat innoissaan leivistä, vähän ihmettelen miksi kunnes asia selviää. "Voidaanko sitten näiden leipien jälkeen ottaa karkkia kun on karkkipäivä?" No ei voida. Vasta kun on syöty kunnon ruoka. Ei karkkia ennen lounasta. Ilkeä ja julma iskä.
09.36
Kehät alkavat, vähän ollaan myöhässä täälläkin aikatauluista. Muissa kehissä aloiteltiin jo aikoja sitten. No, hyvä meille, loppujen lopuksi.
10.17
Meidän vuoro, tai siis vaimon ja koiran. Nappaan kameran ja painun sopiviin kuvausasetelmiin vaikka tiedän jo etukäteen lopputuloksen. En onnistu ottamaan yhtään juoksukuvaa, valo hallissa ei riitä edes onnistuneisiin seisontakuviin eikä salamassakaan ole tarpeeksi potkua. Räpsin silti. Vanhempi lapsista huutaa kehän toiselta laidalta vessahätäänsä. Kiva. Onneksi kukaan muu hallissa ei ymmärrä.
10.43
Esitän peruskysymykseni: "Joko lähdetään?" Koira tuli luokassaan kolmanneksi eikä sillä ihan kuuhun mennä. Vaimo katsoo yhtä perinteisesti tuimasti takaisin. Sitä taitaa harmittaa enemmän perussuoritus kuin kysymykseni. Istahdan takaisin alas viltille, kunnes tytär muistuttaa taas vessahädästään. Likkoja kiinni käsistä ja kohti vessoja, vaimo jää nyytittämään koirien korvia.
10.58
Tyttöjen kohtaloksi on tullut syntyä naiseksi. Tämä tarkoittaa ainaista jonottamista vessoihin. Kun itse kävin vessassa, eivät tytöt olleen päässeet jonossaan vielä edes vessan sisäpuolelle jonottamaan.
11.02
Vaimo lähtee nuoremman tytön kanssa hankkimaan tarpeellisia tavaroita: hoitoainesuihketta, harjoja... Kuinkahan me tultaisinkaan toimeen ilman niitä? Jään itse vanhemman tytön kanssa peiton päälle. Tyttö leikkii nukeillaan, minä pelailen pasianssia puhelimella ja juon taas kahvia.
11.18
Vaimo palaa muovikassit heiluen. Paljonkohan meni taas rahaa, mietin, mutten uskalla kysyä. Pelkään sekä vaimon vastausta että reaktiota. Vaimo kysyy, että mitä tehdään. Mitäpä siihen sitten vastaamaan, olin jo luovuttanut nopeiden lähtötoiveiden suhteen joten samapa tuo vaikka täällä vielä tovi oltaisiin. Vaimo kertoo katsovansa nartut loppuun ja sitten voitaisiin lähteä. Sopii minulle, seison jopa vaimon kanssa hurttia ihmettelemässä. Ihan kuulemma vääriä koiria voitti ja jopa minä olin samaa mieltä. Yleensä kinastelemme siitä, että mielestäni koiratuomarointi on arvostelulaji ja aina oikea koira voittaa. Siis tuomarin mielestä. Vaimo on taas joskus eri mieltä tuomarin sijoituksista. Tämä on meille vähän semmoinen ikuisuusaihe, tuomari kun olen itsekin. Tosin salibandyssä.
11.43
Vaimo käy kyselemässä arvostelun perään. Pitkän neuvonpidon ja erilaisten vaiheiden jälkeen hänelle luvataan arvostelu postittaa kotiin. Täällä kun on tapana antaa arvostelut aina kaikille kerralla sitten kun kehät on ohi. Meille se olisi tarkoittanut yli kahden tunnin lisäodotusta. Hyvä näin, päästään lähtemään. Naisväki käy vielä vessassa ja minä jään vahtimaan tavaroita. Ajattelen käyväni sitten kun lähdetään, "varapissalla" kuten tytöille täytyy aina sanoa.
12.27
Takaisin autolla. Häkki ja kassit sisään, kakarat vöihin, loput eväistä käsille ja koneet käyntiin. Eihän siinä sitten ollut vessan vessaa matkalla kehältä autolle joten jäi käymättä. Varmuuden varoiksi naviin kotiosoite ja liikkeelle. Täytyy vankkurit kuitenkin tankata matkalla joten pääsen sitten siellä samalla vessaan. Navin mukaan kotona oltaisiin 14.43, mutta pysähtymisen takia taitaa mennä kolmeen, ehkä vähän ylikin.
12.46
Huoltoasema, moottoritien varrella on aina kallista menovettä. Niin tälläkin kertaa. Kotopuolessa olisi samaa ainetta saanut yli 10 senttiä litralta edullisemmin mutta tuohan harmittaisi vain köyhää. Pääsen helpottamaan oloani ja auton polttoainemittari näyttää jälleen täyttä. Tosin kuin pankkitili, joka tyhjeni taas tankillisen ja vaimon sipsien verran. Ja nenä taas konetielle.
13.19
Eipähän ainakaan väsytä, aurinkokin pilkahtelee pilvien välistä. Tulipa taas nähtyä uuden kaupungin messuhalli. Niistä voisi kirjoittaa kohta jo kirjan.
13.58
Vakionopeudensäädin on oikeastaan aika kiva vekotin, se vaan vaatiin suhteellisen ruuhkattoman tien.
14.22
"Iskä, mulla on pissahätä." Kas, vasta ensimmäinen kerta tällä reissulla. Koska pääkään ei sitten lopulta tullut kipeäksi niin hyväntuulisesti totean että "joo" ja alan tähystelemään seuraavaa huoltoasemaa.
14.36
"Autohof", kertoo kyltti. Sen verran olen jo kieltä oppinut että tiedän sen tarkoittavan paikallista ABC-asemaa, tai ainakin sen pikkuserkkua. Useimmiten pikkuserkkua, sillä täällä huoltoasemat muistuttavat vielä vähän enemmän huoltoasemia. Ramppia pois moottoritieltä ja luonnollisesti epähuomiossa ota yhtä liian aikaisen risteyksen oikealle ja ajaudun paikallisen kylän keskustan nurkalle. Auto ympäri, takaisin ja uusi yritys. Löytyihän se huoltsikka. Naisväki koko porukalla vessaan, pienenä se on näemmä aloitettava tuo yhteisvessakäyminen. Hiivin repsikan paikalle, vaimo saa luvan ajaa loppumatkan.
14.43
Vaimo säätää peilin ja käskee koneeseen kierroksia. Sitikka tottelee nätisti vaimoa ja ottaa suunnan taas kohti moottoritietä. Puoli tuntia vielä ja ollaan kotona. Otan kengät pois ja hajusta välittämättä nostan jalat kojetaulun päälle, vaimoa hymyilyttää. Ei se haju tainnut sitten liian vahva olla.
14.52
Taas Sinsheimissa. Ihan oikeasti, tuonne areenalle on pakko päästä.
15.12
Kotikylän ramppi, vaimo ajoi tasaisen mukavasti kuten aina. Havahdun ajatukseen, että minulla ei ole karkkipäivän karkkeja vaikka muilla on. Samoin juomiseni ovat lopussa. Olutta toki on. Pyydän vaimoa koukkaamaan Lidlin kautta ja esitän samalla toiveen josko voisin saada viikkorahani. Vaimo koukkaa Lidlille ja minä saan viikkorahani jonka sijoitan vähemmän tuottavasti suklaaseen.
15.19
Kotona taas. Takana vajaat 450 kilometriä ja 9 tuntia. Puramme auton ja löydämme postilaatikosta kirjeen jossa kaikki vaadittavat paperit ovat. Postinjako lauantaisin voi olla joskus kuin keskisormen saaminen suoraan nenälle. Päätämme lähteä samantien kävelylle, vaikka väsyttääkin. Ilma on sen verran mukava ettei sitä voi missata. Lämpöä +13 ja puolipilvistä, tuntuu huhtikuulta vaikka kalenteri sanookin olevan tammikuu. Olikohan tämä hyvä vai huono päivä?
PS. Rahaa meni seuraavasti: 55€ näyttelymaksu, noin 60€ polttoaineisiin, 9€ sisäänpääsy, 6€ parkkimaksu, ostokset noin 40€, eväät noin 20€ (vaikka vaimo aina muistuttaa että syödä täytyisi joka tapauksessa eikä näitä voi laskea; lasken silti) = 190€.
Halpa ja mukava harrastus. Vai mitä? ;)
Teidän,
KNAM
tiistai 28. joulukuuta 2010
"Suolaa, suolaa, enemmän suolaa"
Kypsemmät blogini lukijat varmasti muistavat vielä Fakiiri Krnoblomin kuolemattomat taikasanat "suolaa, suolaa, enemmän suolaa".
Joku on tainnut lausua noita taikasanoja melko tiuhaan täällä Reinin jokilaaksossa.
Jokunen postaus sitten kirjoittelin kommenttiin vastaukseksi jotakuinkin että "kuulemma jossain kohtaa talvea voi olla lunta maassa ihan viikon, parin ajan muutaman sentin verran."
Nyt eletään joulukuun loppupuolta ja tähän mennessä täällä on ollut lunta 3 eri jaksossa yhteensä noin 3 viikon ajan. Ensimmäisellä kerralla sen muutaman sentin verran, toisella kerralla noin 10 senttiä ja tällä nykyisellä kerralla jo sitten yli 10 senttiä. Paikalliset sanovat, etteivät muista yhtään talvea jolloin olisi ollut näin monta kertaa ja näin paljon lunta näin aikaisin. Kiva. Always take the weather with you, lauloi Crowded House aikoinaan.
Tosin kauaksi on jääty Suomen tämän alkutalven keleistä, onneksi. Oikeastaan täällä joulukuun sää on muistuttanut melko pitkälti normaalia Suomen joulukuuta. Välillä lunta, välillä loskaa, välillä vettä ja lämpötila sitten sen mukaan. Seuraavan 10 päivän ennustus lupaa pakkasten jatkuvan ja lisää lunta.
Lumestahan pääsee eroon monellakin tavalla, mutta nämä paikalliset eivät taida tuntea kuin yhden tavan: suolauksen. Suolaa kylvetään aivan käsittämättömiä määriä teille, pihoille ja jalkakäytäville. Suomessa valitetaan, kun Destia alihankkijoineen kylvää suolaa teille tonnikaupalla, mutta valitus on syytä lopettaa samantien. Täällä määrä on moninkertainen. Ja eroa lisää vielä se, että Suomessa teille lasketaan suolaliuosta kun taas täällä Saksassa suola-autosta putoaa lähes pikkurillin kokoisia suolarakeita. Ja paljon! On mielenkiintoista ohittaa moottoritiellä moinen suola-auto, kun rakeet kopisevat pitkin oman auton kylkeä.
Kuulin kollegoilta, että yksityiset ihmiset eivät saisi kylvää suolaa pihoillensa ja jalkakäytäville, mutta tuota sääntöä ei noudata kyllä täällä kukaan. Jalkakäytävät ovat kuin kesällä kun suolaa on kylvetty niille. Ja arvata saattaa, miltä kengät näyttää kun niillä kävelee päivästä toiseen tuolla suolalitkussa.
Mikä pahinta, koirien tassut ovat myös melko kovilla tuon suolauksen kanssa. Anturat täynnä suolaa, turkki jaloissa kuivuu suolasta ja koska maa on kuivan lumen sijasta märkää suolalumiloskamössöä niin turkkiin tarttuu sitten myös kaikki hiekka ja roskat.
Jonkun pitäisi kertoa näille semmoisista asioista kuin lumikola ja hiekoitus. Elämä olisi paljon mukavampaa.
Teidän,
KNAM
Joku on tainnut lausua noita taikasanoja melko tiuhaan täällä Reinin jokilaaksossa.
Jokunen postaus sitten kirjoittelin kommenttiin vastaukseksi jotakuinkin että "kuulemma jossain kohtaa talvea voi olla lunta maassa ihan viikon, parin ajan muutaman sentin verran."
Nyt eletään joulukuun loppupuolta ja tähän mennessä täällä on ollut lunta 3 eri jaksossa yhteensä noin 3 viikon ajan. Ensimmäisellä kerralla sen muutaman sentin verran, toisella kerralla noin 10 senttiä ja tällä nykyisellä kerralla jo sitten yli 10 senttiä. Paikalliset sanovat, etteivät muista yhtään talvea jolloin olisi ollut näin monta kertaa ja näin paljon lunta näin aikaisin. Kiva. Always take the weather with you, lauloi Crowded House aikoinaan.
Tosin kauaksi on jääty Suomen tämän alkutalven keleistä, onneksi. Oikeastaan täällä joulukuun sää on muistuttanut melko pitkälti normaalia Suomen joulukuuta. Välillä lunta, välillä loskaa, välillä vettä ja lämpötila sitten sen mukaan. Seuraavan 10 päivän ennustus lupaa pakkasten jatkuvan ja lisää lunta.
Lumestahan pääsee eroon monellakin tavalla, mutta nämä paikalliset eivät taida tuntea kuin yhden tavan: suolauksen. Suolaa kylvetään aivan käsittämättömiä määriä teille, pihoille ja jalkakäytäville. Suomessa valitetaan, kun Destia alihankkijoineen kylvää suolaa teille tonnikaupalla, mutta valitus on syytä lopettaa samantien. Täällä määrä on moninkertainen. Ja eroa lisää vielä se, että Suomessa teille lasketaan suolaliuosta kun taas täällä Saksassa suola-autosta putoaa lähes pikkurillin kokoisia suolarakeita. Ja paljon! On mielenkiintoista ohittaa moottoritiellä moinen suola-auto, kun rakeet kopisevat pitkin oman auton kylkeä.
Kuulin kollegoilta, että yksityiset ihmiset eivät saisi kylvää suolaa pihoillensa ja jalkakäytäville, mutta tuota sääntöä ei noudata kyllä täällä kukaan. Jalkakäytävät ovat kuin kesällä kun suolaa on kylvetty niille. Ja arvata saattaa, miltä kengät näyttää kun niillä kävelee päivästä toiseen tuolla suolalitkussa.
Mikä pahinta, koirien tassut ovat myös melko kovilla tuon suolauksen kanssa. Anturat täynnä suolaa, turkki jaloissa kuivuu suolasta ja koska maa on kuivan lumen sijasta märkää suolalumiloskamössöä niin turkkiin tarttuu sitten myös kaikki hiekka ja roskat.
Jonkun pitäisi kertoa näille semmoisista asioista kuin lumikola ja hiekoitus. Elämä olisi paljon mukavampaa.
Teidän,
KNAM
keskiviikko 22. joulukuuta 2010
Tikkari lapselta
Perheellämme oli lainassa ensimmäisten Saksa-viikkojen aikana firman tj:n entinen auto, Mercedes Benz E350 (farkku, automaatti). Tilaa farkuksi "kohtuullisesti" ja kulku ei tuottanut onglelmia, edes Autobahnilla ei jäänyt jalkoihin.
Viikko sitten ostimme käytetyn Citroën C8 tila-auton. Siinä, jos jossain, on tilaa. Peräluukku on kuin Hakametsän jäähalli ja myös matkustamon puolella saa istua todella mukavasti. Kyseisen auton perään erityisesti vaimo on huudellut viimeiset 3-4 vuotta ja vihdoin meillä oli mahdollisuus moinen hankkia. Vaikka vaimo kuinka vakuutteli, ettei KNAM:n enää täytyisi pakata autoa kuten Homerin Simpsoneissa (kts. video alla), niin jotenkin on vain sellainen olo että mikään ei auton pakkaamisessa muutu. Koska tilaa tuplasti enemmän niin mukaan voi siis ottaa tuplasti enemmän koiria ja tuplasti enemmän tavaraa - suksiboksi täytyy siis oletettavasti kuitenkin jossain vaiheessa ostaa.
Homer muuntaa perheen&tavarat Tetris-palikoiksi.
Toissapäivänä palautin sitten Mersun takaisin firmaan. Palaute vaimolta oli jo siinä vaiheessa välitön: "Miks jo nyt? Olisithan saanut pitää sen kuun loppuun!". No siksi, että laina ei ollut ilmainen vaan jouduin maksamaan siitä luonnollisesti verot, sillä auto rinnastettiin työsuhdeautoon. Ja vaikka kuinka ollaan Saksassa, autoilun luvatussa maassa, niin kyseessä oli silti noin 200€ rahaa! Harmittaahan se, kun tikkari viedään suusta.
Seuraava kommentti, vielä samana päivänä, tuli myös vaimolta. Oli siis ensimmäinen päivä kun vaimo sai/joutui viemään lapset tarhaan ja kouluu uudella autollamme. Siis sillä autolla, jollaista vaimo oli halunnut jo monta vuotta.
"Ei tolla pysty ajamaan kaupungissa. Ei toi käänny. Ikkunat on aina ihan huurussa, ei ne aukee millään. En mee tolla enää kaupunkiin. En aja tolla enää metriäkään. Se on ihan traktori kun siinä on diesel-moottorikin."
Totesin auton olevan mitoiltaan vain pikkuisen isompi kuin meillä ollut Mersu tai meidän vanha Peugeot ja sen kääntösäteen olevan samaa luokkaa kuin vanhassa Peugeotissamme. Webaston ja tuulettimen oikean käytön avulla ikkunat kyllä aukeaisivat. Moottorin ainoa käytännön ero bensa-koneeseen on pikkuisen nakuttava käyntiääni - tehoa on yhtä paljon kuin bensakoneessa ja vääntöä jopa enemmän. Korostin vielä, että tottumalla autoon ja sen mittoihin käsittely helpottuu ja ajaminen varmasti onnistuu jatkossa helpommin. Tätä vaimo ei uskonut.
Eilen sitten perhe tuli hakemaan uudella autollamme minua juna-asemalta töistä tullessani. Tarkoitus oli pyörähtää kaupungilla ostamassa lasten opettajalle ja tarhatädeille joululahjat. Juna-asemalla vaimo hyppäsi samantien pois kuskin paikalta ja ilmoitti terävään sävyyn että "Sinä ajat".
No, minä ajoin.
Itse pidin auton ajo-ominaisuuksista heti koeajosta alkaen. Pehmeä kyyti ja isoksi autoksi käsiteltävyys on mielestäni hyvä. Myös minulle aiheuttaa ongelmia auton koko, kun nokkaa ja perää ei vielä pysty kunnolla hahmottamaan, mutta peruutustilanteessa onneksi parkkitutka auttaa. Diesel todella vääntää hurjasti ja kiihtyvyys on vähintäänkin riittävä, kunhan on vain tarpeeksi pieni vaihde silmässä ja uskaltaa sitä kaasupoljinta tutustuttaa lattiaan.
Rautatieasemalta suuntasimme vanhan kaupungin pikkukaduille ja koitimme löytää parkkipaikkaa. jouluruuhkassa yhtään vapaata paikkaa ei luonnollisesti ollut tarjolla joten nokka kohti parkkitaloa. Vaimo selvästi jopa vähän säälivällä äänellä totesi, että "voi hitsi, nyt sun täytyy kyllä ajaa sinne ahtaaseen parkkitaloon...". Parkkitalon puomilla hätäännystä herätti vielä korkeusrajoitus 2,1 metriä jonka totesin riittävän meillä ihan mainiosti.
Ajoin puomille, otin lipukkeen ja lähdimme kiipeämään parkkitaloa ylöspäin. Toisesta kerroksesta (saksalaisittain ensimmäisestä) löysin vapaan ruudun ja käänsin auton siihen. En toki kerrasta, mutta yhdellä pikku sahauksella sentään. Ostosten jälkeen sama päinvastoin ja kierroksen päätteeksi kotipihassa auto ympäri ja kadunvarteen parkkiin. Ilman sen suurempia ongelmia.
Reissun jälkeen vaimo selvästi huomasi, että kyllä tuollakin "jäähallilla" sittenkin selviää ahtaissakin paikoissa, kunhan vain auton mittoihin tottuu. Toki tilaa ei ole ympärillä ihan yhtä paljoa, kuin jollain pienemmällä autolla. Mutta mikään mahdottomuus tuolla autollakaan liikkuminen kaupunkioloissa ei ole.
Tänään ei olekaan sitten enää negatiivista palautetta vaimolta kuulunut, kun aamulla vielä webaston ja tuulettimen oikeiden asetusten avulla saatiin lasit pysymään kirkkaina heti lähdöstä pitäen. Eiköhän se vaimo sittenkin opi pitämään autosta, jota on monta vuotta halunnut.
Ja jottei kenellekään jäisi nyt väärää kuvaa, niin korostettakoon lopuksi että pidän vaimoani parempana kuskina kuin itseäni. Hän keskittyy ajamiseen paremmin kuin minä ja ajaa huolellisemmin kuin minä. Ja yleensä vielä jopa nopeammin ja tasaisemmin kuin minä. Joskus vain sitä äijämäistä rohkeutta puuttuu uusien asioiden edessä.
Viikko sitten ostimme käytetyn Citroën C8 tila-auton. Siinä, jos jossain, on tilaa. Peräluukku on kuin Hakametsän jäähalli ja myös matkustamon puolella saa istua todella mukavasti. Kyseisen auton perään erityisesti vaimo on huudellut viimeiset 3-4 vuotta ja vihdoin meillä oli mahdollisuus moinen hankkia. Vaikka vaimo kuinka vakuutteli, ettei KNAM:n enää täytyisi pakata autoa kuten Homerin Simpsoneissa (kts. video alla), niin jotenkin on vain sellainen olo että mikään ei auton pakkaamisessa muutu. Koska tilaa tuplasti enemmän niin mukaan voi siis ottaa tuplasti enemmän koiria ja tuplasti enemmän tavaraa - suksiboksi täytyy siis oletettavasti kuitenkin jossain vaiheessa ostaa.
Homer muuntaa perheen&tavarat Tetris-palikoiksi.
Toissapäivänä palautin sitten Mersun takaisin firmaan. Palaute vaimolta oli jo siinä vaiheessa välitön: "Miks jo nyt? Olisithan saanut pitää sen kuun loppuun!". No siksi, että laina ei ollut ilmainen vaan jouduin maksamaan siitä luonnollisesti verot, sillä auto rinnastettiin työsuhdeautoon. Ja vaikka kuinka ollaan Saksassa, autoilun luvatussa maassa, niin kyseessä oli silti noin 200€ rahaa! Harmittaahan se, kun tikkari viedään suusta.
Seuraava kommentti, vielä samana päivänä, tuli myös vaimolta. Oli siis ensimmäinen päivä kun vaimo sai/joutui viemään lapset tarhaan ja kouluu uudella autollamme. Siis sillä autolla, jollaista vaimo oli halunnut jo monta vuotta.
"Ei tolla pysty ajamaan kaupungissa. Ei toi käänny. Ikkunat on aina ihan huurussa, ei ne aukee millään. En mee tolla enää kaupunkiin. En aja tolla enää metriäkään. Se on ihan traktori kun siinä on diesel-moottorikin."
Totesin auton olevan mitoiltaan vain pikkuisen isompi kuin meillä ollut Mersu tai meidän vanha Peugeot ja sen kääntösäteen olevan samaa luokkaa kuin vanhassa Peugeotissamme. Webaston ja tuulettimen oikean käytön avulla ikkunat kyllä aukeaisivat. Moottorin ainoa käytännön ero bensa-koneeseen on pikkuisen nakuttava käyntiääni - tehoa on yhtä paljon kuin bensakoneessa ja vääntöä jopa enemmän. Korostin vielä, että tottumalla autoon ja sen mittoihin käsittely helpottuu ja ajaminen varmasti onnistuu jatkossa helpommin. Tätä vaimo ei uskonut.
Eilen sitten perhe tuli hakemaan uudella autollamme minua juna-asemalta töistä tullessani. Tarkoitus oli pyörähtää kaupungilla ostamassa lasten opettajalle ja tarhatädeille joululahjat. Juna-asemalla vaimo hyppäsi samantien pois kuskin paikalta ja ilmoitti terävään sävyyn että "Sinä ajat".
No, minä ajoin.
Itse pidin auton ajo-ominaisuuksista heti koeajosta alkaen. Pehmeä kyyti ja isoksi autoksi käsiteltävyys on mielestäni hyvä. Myös minulle aiheuttaa ongelmia auton koko, kun nokkaa ja perää ei vielä pysty kunnolla hahmottamaan, mutta peruutustilanteessa onneksi parkkitutka auttaa. Diesel todella vääntää hurjasti ja kiihtyvyys on vähintäänkin riittävä, kunhan on vain tarpeeksi pieni vaihde silmässä ja uskaltaa sitä kaasupoljinta tutustuttaa lattiaan.
Rautatieasemalta suuntasimme vanhan kaupungin pikkukaduille ja koitimme löytää parkkipaikkaa. jouluruuhkassa yhtään vapaata paikkaa ei luonnollisesti ollut tarjolla joten nokka kohti parkkitaloa. Vaimo selvästi jopa vähän säälivällä äänellä totesi, että "voi hitsi, nyt sun täytyy kyllä ajaa sinne ahtaaseen parkkitaloon...". Parkkitalon puomilla hätäännystä herätti vielä korkeusrajoitus 2,1 metriä jonka totesin riittävän meillä ihan mainiosti.
Ajoin puomille, otin lipukkeen ja lähdimme kiipeämään parkkitaloa ylöspäin. Toisesta kerroksesta (saksalaisittain ensimmäisestä) löysin vapaan ruudun ja käänsin auton siihen. En toki kerrasta, mutta yhdellä pikku sahauksella sentään. Ostosten jälkeen sama päinvastoin ja kierroksen päätteeksi kotipihassa auto ympäri ja kadunvarteen parkkiin. Ilman sen suurempia ongelmia.
Reissun jälkeen vaimo selvästi huomasi, että kyllä tuollakin "jäähallilla" sittenkin selviää ahtaissakin paikoissa, kunhan vain auton mittoihin tottuu. Toki tilaa ei ole ympärillä ihan yhtä paljoa, kuin jollain pienemmällä autolla. Mutta mikään mahdottomuus tuolla autollakaan liikkuminen kaupunkioloissa ei ole.
Tänään ei olekaan sitten enää negatiivista palautetta vaimolta kuulunut, kun aamulla vielä webaston ja tuulettimen oikeiden asetusten avulla saatiin lasit pysymään kirkkaina heti lähdöstä pitäen. Eiköhän se vaimo sittenkin opi pitämään autosta, jota on monta vuotta halunnut.
Ja jottei kenellekään jäisi nyt väärää kuvaa, niin korostettakoon lopuksi että pidän vaimoani parempana kuskina kuin itseäni. Hän keskittyy ajamiseen paremmin kuin minä ja ajaa huolellisemmin kuin minä. Ja yleensä vielä jopa nopeammin ja tasaisemmin kuin minä. Joskus vain sitä äijämäistä rohkeutta puuttuu uusien asioiden edessä.
tiistai 9. marraskuuta 2010
Uusi maa, uudet kuviot
Melko tarkkaan kaksi kuukautta sitten ilmestyi edellinen teksti tähän blogiin jota muutoin kuluneen vuoden aikana melko tasaisesti olinkin päivitellyt. Mutta kuten kaikki perheemme elämästä jotakin tietävät, alkoi syyskuussa tapahtua asioita ja muuttomme tänne Euroopan sydämeen tuli konkreettiseksi.
Syyskuusta eteenpäin elämämme on ollut ihan täysvartista hulinaa kaikkeen muuttoon liittyvien asioiden tiimoilta. Ensin koto-Suomessa asioiden järjestelyt ja tavaroiden pakkaamiset, sitten varsinainen muutto ja lopulta asettautuminen uuteen kotiin uudessa maassa.
Uusi kotimme löytyy siis Saksasta, Badenin alueelta. Idässä alue rajoittuu Baijeriin, lännessä Ranskaan ja etelässä Sveitsiin. Ja jos ottaa käteensä Euroopan kartan niin pystyy helposti toteamaan, että paikka on todellakin aivan Euroopan keskellä.
Muutos sinällään ei ole ollut ehkä niin dramaattinen kuin etukäteen pelkäsin. Yhteiskunta toimii pääpiirteissään samalla tavalla kuin Suomessa ja ne pienet erot ainakin toistaiseksi ovat lähinnä hymyilyttäneet. Onneksi pääperiaate ihan kaikissa virallisissa asioissa on sama: ensin täytetään monisivuinen lomake jonka jälkeen siihen pitää saada leima. Ja jokaiseen asiaan löytyy lomake. Ja jokaiselle lomakkeelle löytyy leima, vähintään yksi leima.
Eläminen sinällään tuntuu melko mukavalta ja helpolta. Monissa asioissa näkyy täsmällisyys ja toisaalta myös ihmisten mukavuus otetaan huomioon. Tämä näkyy pienissä arjen asioissa kuten siinä että talon nurkalta löytyy katkaisija josta saa pihaan tullessaan laitettua ulkovalot päälle. No okei, Suomessa se hoidettaisiin liiketunnistimella...
Julkinen liikenne on täällä täysin eri luokassa kuin Tampereella. Junalla pääsee jokaiseen paikkaan todella edullisesti ja nopeasti. Toisaalta, julkinen liikenne on helppo järjestää toimivaksi suuremmalla ihmismäärällä ja kolmaalta myös pakko, koska muutoin tiet menisivät lopullisesti tukkoon. Liikenne normaalitilanteissa toimii kyllä hyvin, mutta pienikin häiriö sotkee tilanteen välittömästi ja täydellisesti. Tästä saimme loistavan, konkreettisen esimerkin toissa perjantaina kun kotinurkillamme sattui paha kolari ja moottoritie meni täysin tukkoon noin 30 kilometrin matkalta. Ja me olimme luonnollisesti shoppailureissulla sen jonon väärässä päässä. Onneksi urbaaneina, ruuhkiin tottuneina eurooppalaisina emme tilanteesta hätääntyneet vaan shoppailimme rauhassa ja istahdimme autoon. Automme (Mercedes Benz E350, V6-moottori, ~290hv) navigaattori kertoi moottoritien olevan totaalisen umpisolmussa ja saman asian toki pystyimme marketin parkkipaikalta ihan omin silmin todistamaankin. Onneksi navigaattorimme osasi myös kertoa, että viereinen paikallistie (joka vie muuten käytännössä suoraan meidän takapihallemme) oli auki ja suuntasimme johtotähden siis sinne. Matkalle mahtui vain muutaman minuutin odottelu mutta muutoin pääsimme suoraan kotiin. Fiksut pärjäävät aina.
Viime viikonloppuna otimme ensimmäisen kerran hyödyn irti elämisestä Euroopan ytimessä suuntaamalla auton nokan kohti Ranskan Metziä. Kyllä, koiranäyttelyynhän me olimme menossa. Varhaisen aamun liikenne oli rauhallista ja jälleen kerran navigaattorin avulla ajoimme suoraan näyttelypaikalle. Pienten ranskalaissäätöjen jälkeen olimme valmiita näyttelyyn. Koska meiltä oli ilmoitettu 2 koiraa (mukana meillä Saksassa siis Eros ja Japp) avoimeen luokkaan, tarkoitti se vain ja ainoastaan yhtä asiaa: KNAM vetäisi pikkutakin päälle ja hyppäsi kehään.
Tällä kertaa KNAM:n taika ei pitänyt vaan tyytyminen oli avoimen luokan neljänteen sijaan, toki erinomaisen kera. Sen sijaan vaimo Jappin kanssa pärjäsi loistavasti voittaen avoimen luokan. Ranskan sääntöjen mukaisesti avoimen luokan voittaja kilpailee nuorten luokan voittajan (mikäli erinomaisen kera luokkavoittaja löytyy) kanssa sertistä ja tuon kilvoittelunkin Japp hoiti kotiin saalistaen siis heti ensimmäisessä näyttelyssään keskisessä Euroopassa sertin! Lopuksi vielä kisattiin parhaan uroksen tittelistä mutta tämän kunnian, samoin kuin sitten lopulta rodun parhaan palkinnon, sai ehkä hieman yllättäen junioriluokan uros. Päivään erittäin tyytyväisinä lähdimme kuitenkin kotia kohti.
Kotioloissa koirat ovat saaneet entistäkin parempaa huolenpitoa kohteekseen. On tietty helpompaa pitää huolta vain kahdesta koirasta kuin isosta laumasta, mutta myös olosuhteet antavat tähän hyvän mahdollisuuden. Oveltamme lähtee pikkutie joka 150 metrin jälkeen vaihtuu kävelytieksi joka vie lähialueen korkeimman kukkulan päälle. Kiipeämistä tulee reilun kilometrin matkalla vajaat 80 metriä eli kohtuu jyrkästi paikoin mäki vie kulkijaansa. Mutta näkymät kukkulan päältä ovat vaivan arvoisia!
Kuvan etualalla näkyvällä pellolla on loistava paikka päästää koirat juoksemaan vapaana samaan aikaan kun itse voi ihastella maisemia. Matkaa voi jatkaa kiertämällä kukklan laen ympäri jolloin näkymää riittää oikeastaan joka puolelle maakuntaa. Jopa lapset ovat olleet ihastuneita maisemiin ja ovat niitä jaksaneet runsaasti ihmetellä.
Edessä lienee vielä monta uutta ja ihmeellistä asiaa ja ainoa aivan varma asia tällä hetkellä taitaa olla se, että Suomeen emme palaa ainakaan ennen ensi syksyä ellei ihmeitä tapahdu. Siitä pitää huolen allekirjoittaneen työkuviot. Jonkun täällä täytyy kuitenkin töissäkin käydä, vai mitä Kati?
Toivottavasti tästä eteenpäin saan vähän nopeammin päiviteltyä blogiakin.
Teidän,
KNAM
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)