Elokuun yö

Ilmassa oli jo selviä syksyn merkkejä, varsinkin myöhään illalla. Ilma oli kirpeän raikas, tuuli vihelteli korvissa ja pimeys oli vallannut ympäristön. Edellisestä lenkistä koirien kanssa pimeällä oli kulunut aikaa jo monta kuukautta. Mieleen hiipi väistämättä Mikko Kuustosen laulu "Enkelit lentää sun uniin".

"Elokuun yö, viileä tuuli, vesi on mustaa ja hopeaa..."

Jos lenkki olisi suuntaunut muutaman sata metriä etelämmäksi, olisin nähnyt läheisen järven pinnan muistuttavan erehdyttävästi Kuustosen laulun tunnelmaa.

Pientareiden heinikko on loppukesällä jo pitkää, sieltä on vaikea nähdä ja kerätä koirien jätöksiä. Loppukesän ukkosmyräkät ovat pudottaneet nurmialueille ympäröivistä puista suuren määrän risuja jotka tarttuvat koirien turkkeihin, näistä KNAM tietää saavansa kotona moitteita.

"Minkä takia teidän täytyy aina mennä ojan pohjia myöten?"

Mitäpä siihen sitten vastaamaan. Ojissa kaikki vaan on kivempaa.

Iltalenkkimme kääntyy kotia kohti, reitti vie läheisen puiston läpi. Puistoa halkoo hiekkaisten kävelyteiden muodostama reitistö, jota pitkin matkaamme määrätietoisesti eteenpäin. Ensimmäinen merkki tulee vasta muutaman metrin jälkeen.

"Japp, älä vedä! Tänne näin!"

Lauman rauhoituttua selvitän hihnoja ja jatkamme matkaa. Roska-astian kohdalla pieni pysähdys, pussi sisään ja matka jatkuu kävelytien reunaa pitkin. Nurmikolla on mukavampi kävellä, vaikka illan kosteus onkin jo siihe tiivistynyt pieniksi pisaroiksi.

Nykäisy tuntuu lopulta yllättävän pehmeänä, mutta päättäväisenä. Olen ollut kääntyneenä ja selkä menosuuntaan, ehkä se vähän vaimensi nyppäystä. Vedon määrätietoisuus saa kuitenkin voiman välittymään koko kroppaan ja pakottaa jalkojen ottamaan askelia. Vääntö ohjaa kropan jälleen nenä menosuuntaan ja jalat joutuvat tihentämään askellusta. Ja yhä kovemmalla nopeudella.

Jarrutus, lyön oikean jalkani päättäväisesti eteen. Nyt riittää!

"Seis! Ei vedä!"

Minä vastaan 4 afgaania. Afgaania, joilla on parin metrin matkalla kerätty kova vauhti. Jalka ei anna periksi, mutta lenkkitossun alta kitkaa ei kostealla nurmikolla löydy. Tulee mieleen nuoruuden kesä, kun enon ja veneen kanssa kokeiltiin vesihiihtoa. Liuku jatkuu ja vauhti kiihtyy.

Päätöksen aika. Hiekkainen kävelytie lähestyy koirien kiskoessa vasemmalle. Matkaa on enää alle metri. No sitten tulee ainakin kitkaa. Tosin ihan varmasti liikaa. Autokoulussa moottoripyöräkorttia suoritettaessa puhuttiin hallituista kaatumisista - parempi kaatua kuin törmätä. Nyt vielä, parempi kaatua nurmikolle kuin törmätä nenä edellä sepeliin.

Kaadan itseni hallitusti maahan, vauhtia täytyy olla jo paljon. Ehkä 15 km/h. Järkeilen kasvavan pinta-alan lisäävän kitkaa ja koirien voimien olevan riittämättömät. Käteen jäi kuitenkin Monopolin sattuma-kortti: "Laskuvirhe pankissa". Ei tosin minun edukseni.

Makaan selälläni. Ruohikko suhisee korvissani. Matka jatkuu jalat edellä, toisessa kädessä 1 koira joka menee porukan kärkenä ja toisessa kädessä pari muuta koiraa, vielä takanani. Takana olleet koirat saavuttavat minut kerättyään täyden vauhdin ja laittavat minut pyörimään akselini ympäri. Liikkeen suuntaa määräävä kärkikoira liikkuu vasemmalle ja hiekka lähestyy. Tämä kierrättää minua vielä ympäri toisessa suunnassa; pyörin akselini ympäri pysty- ja vaakasuunnassa samaan aikaan liukuen eteenpäin.

"PERKELE, NYT SEIS!"

Ensimmäiset naarmut tulevat käsivarteen sepelin raapaistessa kättä. Heti perään tuntuu vihlaisu lonkassa. Viileä ilta saa pikaisen kiitoksen kesken liu'un. Edes pitkät housut!

Pyörin akselieni ympäri, liu'un eteenpäin, hiekka ropisee allani. Vasen kylki kokonaisuudessaan huomaa lakaisseen soran edeltään. Vauhti hidastuu, lopulta pysähtyy.

Hiljaisuus.

Nostan päätäni ylös. Edessäni näkyy afgaanilauma, kaikkien katseet ovat kääntyneet minua kohti.

"Hei annatko sorin? Ei ollu tarkoitus..."
Nousen ylös, polveen sattuu. Pintanaarmuilla taisin sittenkin selvitä, ajattelen. Kokeilen taskuja, puhelin on lentänyt jonnekin. Korvanapit ovat irronneet korvista ja roikkuvat kaulallani. Poimin puhelimen, laitan napit takaisin korville.

Rusakko on poissa, minä en sitä edes nähnyt. Afgaanit näkivät. Selvästikin.

Painan puhelimesta musiikin takaisin päälle. Seuraava kappale, Mikko Kuustosta.

"Enkelit lentää sun uniin, ja tekee sinusta kauniin."
Tai afgaanit vetää sut maihin, ja tekee sinusta naarmuisen.

Teidän,

KNAM