KNAM:n rahapussilla alkaa olla vilskettä. Ei riitä että vaimo koirineen siellä pyörähtelee tasaisin väliajoin mutta nyt siellä on jo kolkuttelemassa tämän maan muutama kymmenen tuhatta hoitoalan työntekijää.
Hoitoalalle tarjottu 2.5 vuoden sopimus noin 12% korotuksineen ei riitä hoitajille vaan he haluavat lisää. He haluavat palkkansa kertaheitolla samalle tasolle kuin teollisuusmaissa keskimäärin. Tämä pisti ajattelemaan, että entäpä jos suomalainen insinööri alkaisi vaatimaan samaa. Siis se Nokian insinööri joka tekee niitä puhelimia joista tulevilla rahoilla tämä maa on käytännössä pyörinyt jo monta vuotta. Verrattuna eurooppalaiseen palkkatasoon, saatika amerikan palkkatasoon, suomalaisinsinööri tienaa jopa vain puolet kun bruttopalkasta puhutaan. Nettopalkassa tilanne saattaa olla vieläkin hurjempi.
Olisko siis insinöörien aika ryhtyä lakkoon ja vaatia 50% palkankorotusta samoin perustein? Toivottavasti sentään ei...
Ja nyt, arvon sadat ja tuhannet lukijat, älkää vain käsittäkö tätä niin että en arvostaisi hoitajien työtä tai etten haluaisi heidän saavan kunnon korvausta työstä. On vain aina helppoa olla jakamassa mutta kun se jaettava täytyy jostain ottaa. Ja tässä tapauksessa sitä ollaan ottamassa sieltä minun lompakosta ja mielelläni en sitä sieltä kyllä anna.
Ai että miten tämä liittyy KNAM:iin? No jos lompakollani käy tosiaan perheenjäsenten lisäksi muitakin, niin jää ne KNAM:n viimeisetkin ilonrippeet hommaamatta. Kuka maksaisi minulle kotiteatterisarjan?
maanantai 8. lokakuuta 2007
lauantai 6. lokakuuta 2007
Päivän pikainen
KNAM:n viikon huippuhetkiä ovat yleensä viikonloppuaamut, niin myös tällä viikolla. Istun parhaillaan lauantaiaamua keittiön pöydän ääressä, takana on pari sämpylää, muutama kuppi kahvia ja jugurttia kahta eri sorttia. Lapset on jo aikoja sitten syöneet omat aamupalansa, koiruksia on päästetty pikapissalle takapihalle ja vaimo vetelee ansaittuja pitkiä aamu-unia vielä sängyn lämmössä. Tämä on KNAM:n hetki!
Tämän päivän (6.10.2007) Aamulehdessä oli juttu oppilaitosten väärillä perusteilla saaduista valtionavuista (lyhennelmä Aamulehti.fi:ssä). Paperilehdessä oli ensinnäkin toimittaja Kristiina Tolvasen ansiokas kolumni, jossa Tolvanen aiheellisesti kysyi että miksi oppilaitosten saamia tukia ei valvota, tarkisteta ja julkaista samalla tavalla kuin opiskelijoiden saamia tukia. Tiedättehän sen vuosittaisen KELA:n uutisoinnin siitä kuinka moni opiskelija joutuu maksamaan takaisin opintotukia?
Kuitenkin tuon juttukokonaisuuden parasta antia oli mielestäni Pohjois-Karjalan koulutuskuntayhtymän johtajan Ilkka Pirskaisen kommentti, kun häneltä oli tiedusteltu miksi oppisopimuskoulutukseen suunnattuja rahoja oli liian suurelta osin käytetty koulutuskuntayhtymän 87 johtajan (!) johtamisen erikoisammattututkinnon suorittamiseen.
- Minun mielestäni me emme tehneet mitään väärää. Ei meillä jatkuvasti käytetä sellaisia määriä oman henkilökunnan kouluttamiseen, Pirskainen kommentoi
Jätän ensi vuonna verot maksamatta. Verottajan kysyessä maksamattomien verojen perään annan sitten vain lausunnon aiheesta.
- Mielestäni verojen maksamatta jättämisessä ei ole mitään väärää. Meidän perhe käytti tänä vuonna verorahat koiranhoitotuotteisiin sekä koira-aitauksen rakentamiseen pihapiiriin. Ei meillä jatkuvasti tulla näitä verorahoja tällaiseen käytetä. Palataan sitten ensi vuonna asiaan, toteaa KNAM.
Tämän päivän (6.10.2007) Aamulehdessä oli juttu oppilaitosten väärillä perusteilla saaduista valtionavuista (lyhennelmä Aamulehti.fi:ssä). Paperilehdessä oli ensinnäkin toimittaja Kristiina Tolvasen ansiokas kolumni, jossa Tolvanen aiheellisesti kysyi että miksi oppilaitosten saamia tukia ei valvota, tarkisteta ja julkaista samalla tavalla kuin opiskelijoiden saamia tukia. Tiedättehän sen vuosittaisen KELA:n uutisoinnin siitä kuinka moni opiskelija joutuu maksamaan takaisin opintotukia?
Kuitenkin tuon juttukokonaisuuden parasta antia oli mielestäni Pohjois-Karjalan koulutuskuntayhtymän johtajan Ilkka Pirskaisen kommentti, kun häneltä oli tiedusteltu miksi oppisopimuskoulutukseen suunnattuja rahoja oli liian suurelta osin käytetty koulutuskuntayhtymän 87 johtajan (!) johtamisen erikoisammattututkinnon suorittamiseen.
- Minun mielestäni me emme tehneet mitään väärää. Ei meillä jatkuvasti käytetä sellaisia määriä oman henkilökunnan kouluttamiseen, Pirskainen kommentoi
Jätän ensi vuonna verot maksamatta. Verottajan kysyessä maksamattomien verojen perään annan sitten vain lausunnon aiheesta.
- Mielestäni verojen maksamatta jättämisessä ei ole mitään väärää. Meidän perhe käytti tänä vuonna verorahat koiranhoitotuotteisiin sekä koira-aitauksen rakentamiseen pihapiiriin. Ei meillä jatkuvasti tulla näitä verorahoja tällaiseen käytetä. Palataan sitten ensi vuonna asiaan, toteaa KNAM.
torstai 27. syyskuuta 2007
Valtaa ja vastuuta
Olen työelämässä tottunut siihen, että kun uralla pääsee eteenpäin niin se tuo yleensä mukanaan lisää valtaa. Toisaalta valtaa ei voi olla ilman vastuuta joten vallan lisääntyminen on tuonut aina mukanaan myös lisää vastuuta. Joskus on myös käynyt niin, että näiden kahden kylkiäisenä on myös tullut suurempi palkka - ei tosin läheskään aina. Eräs esimieheni korosti aina vallan ja vastuun kulkemista käsi kädessä, tosin tuosta korvauksen kulkemisesta tässä kuviossa mukana hän ei maininnut mitään :)
KNAM:n elämässä, joka luonnollisesti eroaa mistä tahansa muusta elämästä merkittävästi, homma menee vähän eri tavalla.
Kuten jo aiemmin olen kirjoittanut, meidän narttumme sai heinäkuussa 7 pentua. Näistä on tätä kirjoittaessa lähtenyt jo uusiin, hyviin koteihin 3 pentua. Loppuviikon aikana toiset kolme pentua saavat hyvät kodit ja vain Ludde jää toistaiseksi meille. Joskin tarkoitus on löytää myös hänelle uusi koti lähipäivinä. Mitä sitten tämä kulunut vajaa kolme kuukautta pentujen syntymästä nykyhetkeen on tuonut KNAM:n uralle?
Vastuuta?
Kyllä. Kakkojen ja pissojen siivousta, pentujen ruokkimista, kuljetuksia eläinlääkärille, paperitöitä, lastenhoitoa koska vaimon aikaa on paljon mennyt pentujen kanssa, pyykinpesua, arjen pyöritystä...
Valtaa?
Ei toki. Ja toisaalta, miksi olisikaan tullut? Ja mitä sillä vallalla olisin edes tehnyt? Mistä minä osaisin sanoa, mikä ostaja on hyvä ja luotettava, missä pennun on hyvä jatkaa elämää? Tai miten voisin edes päättää pentuihin liittyvistä asioista? Eihän minulla ole oikeastaan mitään käsitystä tai "koulutusta" niihin asioihin.
Korvausta?
Yllättävää kyllä, tähän täytyy vastata myöntävästi. Tietenkään mistään rahallisesta korvauksesta ei voi puhua, sillä vaimon kasvattajana toimiminen ei todellakaan tuota mitään - likimain plusmiinus nollana tuo on minun laskujeni mukaan mennyt. Mutta korvaus voi olla jotain muutakin kuin rahaa.
Mielestäni paras korvaus, jonka olen "työstäni ja uhrauksistani" (lue: vastuusta) saanut, on ollut lasten kanssa vietetyn ajan kasvaminen, pentujen elämän seuraaminen aivan rääpäleestä perityypillisiksi afgaaninpennuiksi, uusien koiranomistajien auvoiset ilmeet pennun luovutuksen yhteydessä, vaimon tyytyväisyys ja kiitollisuus sekä semmoinen itsestä kumpuava itsetyytyväisyys joka tulee kun tietää osallistuneensa johonkin tärkeään ja onnistuneensa siinä.
Elämässä on monia asioita, jotka päällisin puolin näyttävät raskaita ja kovilta hommilta eivätkä tuota mitään muuta kuin vastuuta. Joskus silti kannattaa pysähtyä ja katsoa asioita vähän syvemmältä.
Rankkuudesta huolimatta elämä osaa antaa joskus jotain takaisinkinpäin.
KNAM:n elämässä, joka luonnollisesti eroaa mistä tahansa muusta elämästä merkittävästi, homma menee vähän eri tavalla.
Kuten jo aiemmin olen kirjoittanut, meidän narttumme sai heinäkuussa 7 pentua. Näistä on tätä kirjoittaessa lähtenyt jo uusiin, hyviin koteihin 3 pentua. Loppuviikon aikana toiset kolme pentua saavat hyvät kodit ja vain Ludde jää toistaiseksi meille. Joskin tarkoitus on löytää myös hänelle uusi koti lähipäivinä. Mitä sitten tämä kulunut vajaa kolme kuukautta pentujen syntymästä nykyhetkeen on tuonut KNAM:n uralle?
Vastuuta?
Kyllä. Kakkojen ja pissojen siivousta, pentujen ruokkimista, kuljetuksia eläinlääkärille, paperitöitä, lastenhoitoa koska vaimon aikaa on paljon mennyt pentujen kanssa, pyykinpesua, arjen pyöritystä...
Valtaa?
Ei toki. Ja toisaalta, miksi olisikaan tullut? Ja mitä sillä vallalla olisin edes tehnyt? Mistä minä osaisin sanoa, mikä ostaja on hyvä ja luotettava, missä pennun on hyvä jatkaa elämää? Tai miten voisin edes päättää pentuihin liittyvistä asioista? Eihän minulla ole oikeastaan mitään käsitystä tai "koulutusta" niihin asioihin.
Korvausta?
Yllättävää kyllä, tähän täytyy vastata myöntävästi. Tietenkään mistään rahallisesta korvauksesta ei voi puhua, sillä vaimon kasvattajana toimiminen ei todellakaan tuota mitään - likimain plusmiinus nollana tuo on minun laskujeni mukaan mennyt. Mutta korvaus voi olla jotain muutakin kuin rahaa.
Mielestäni paras korvaus, jonka olen "työstäni ja uhrauksistani" (lue: vastuusta) saanut, on ollut lasten kanssa vietetyn ajan kasvaminen, pentujen elämän seuraaminen aivan rääpäleestä perityypillisiksi afgaaninpennuiksi, uusien koiranomistajien auvoiset ilmeet pennun luovutuksen yhteydessä, vaimon tyytyväisyys ja kiitollisuus sekä semmoinen itsestä kumpuava itsetyytyväisyys joka tulee kun tietää osallistuneensa johonkin tärkeään ja onnistuneensa siinä.
Elämässä on monia asioita, jotka päällisin puolin näyttävät raskaita ja kovilta hommilta eivätkä tuota mitään muuta kuin vastuuta. Joskus silti kannattaa pysähtyä ja katsoa asioita vähän syvemmältä.
Rankkuudesta huolimatta elämä osaa antaa joskus jotain takaisinkinpäin.
torstai 23. elokuuta 2007
Pitkästä aikaa
Vettä on virrannut Tammerkoskessa tuossa työpaikan ikkunan alla taas melkoinen määrä sitten viime kirjoituksen, mutta parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan.
Monta, siis oikeasti monta, kertaa on tullut tilanteita, joita olisi ollut mukava ikuistaa tänne blogiin mutta aina se vain on jäänyt. Nyt päätin lopulta ottaa väkisin sen 10 minuuttia aikaa ja kirjoittaa alas (oikeasti siis ylös, mutta vaimo sanoo aina että alas (vrt. skriva ner)).
Meille tuli muksuja. Seitsemän kappaletta. Ei siis ihmislapsia vaan koiranpentuja kun Chica-narttumme pyöräytti seitsikon sinä heinäkuun ainoana hellepäivänä. Meni kesäloma mukavasti. No jos totta puhutaan, niin tuli sitä lomalla muutakin touhuttua, joskaan varsinaista lomaa ei juuri tullut pidettyä. Mutta eipähän tarvinnut työpaikalle raahautua (riitti kun teki etänä töitä ilman erillistä korvausta, kuten alalla on tapana).
Koska vaimolla meni siis runsaasti aikaa pentujen parissa, niin minulle jäi sitten hoidettavaksi taas vähän pidemmäksi aikaa oikein urakalla näitä KNAM:n velvollisuuksia: lasten hoitoa, siivousta, remontointia (talo on yllättävää kyllä vielä "paria listaa vaille valmis") ja niin edelleen. Kaiken kruununa oli tietty se, että vaimo päätti viettää myös yönsä pentujen ja emon kanssa eri kerroksessa kuin KNAM. Positiivisena puolena oli tässä se, että koko sänky oli käytössä. Joskin vanhempi tyttäremme käytti tilannetta välittömästi hyväkseen ja nukkui käytännössä vieressäni sen pari viikkoa. Toisin sanoen, kun tuollainen alkuperäinen metrin mitta nukkuu sängyssä poikittain niin isukille jää tilaa sen 60 cm. Ja taas meni selkä jumiin.
Remonttiakin siis tuli tehtyä ja mikäs sen mukavampaa kuin remontoida taloa koirien ja koiranhoidon näkökulmasta. Rouvan salonki tuli nyt vihdoin oikeasti valmiiksi. Maalasin katon, tein seiniin koolaukset ja laitoin villaa lisäeristeeksi. Päälle levy ja maalit ja listat lattiaan. Laatat laitettiin vastaanottotilaan (jota myös jotkut kutsuisivat pannuhuoneeksi tai kodinhoitohuoneeksi). Lisäksi salongin seinälle laitettiin taulu ja lokerikko pikku tavaroita varten. Liimapuulevyistä tein hyllykön petsaamalla ja lakkaamalla levyn. Vastaanottotilaan tuli myös myyntitiski samalla periaatteella kuin hyllyt. Tosin tuo tiski piti vielä saranoida koska sen takaa on kulku meidän puuvarastoon. Täytyy sitä saunaakin jollain lämmittää.
Remontoinnin kruununa on sitten meidän koirahuone. Toisissa piireissä sitä kutsuttaisiin takkahuoneeksi mutta meillä se on koirahuone jossa koirilla on takka. Harvoilla koirilla on takka. Meidän koirilla on. Tuonne koirahuoneeseen sain uudet levyt seiniin, enää täytyisi saumata ja kitata ne jotta pääsisi sitten maalaamaan huoneen kattoja myöten. Tosin meidän nuorin sankari (ei siis kuitenkaan pennut) jo ehti yhden levyn reunan järsimään siten, että joudun varmaan vaihtamaan koko levyn. Kiva että on edes jotain tekemistä.
Mutta ne pennut. Onhan ne lutusia. Ja vaikken paljoa koirista tai afgaaneista tiedäkään, niin niistä tulee kyllä hyviä yksilöitä. Jo nyt jopa minä näen että elementit on kohdillaan, toivottavasti vaan saavat kaikki hyvän kodin. On ollut enemmän kuin hauskaa seurailla tuommoisen pentulauman touhuja ja todella nopeaa kehitystä. Viidessä viikossa ovat kasvaneet ja alkaneet touhuilemaan hyvinkin paljon. Joka pennusta alkaa näkymään niiden oma luonteensa. Ja ennen kaikkea, että kyse on afgaaneista. Eli kengät piiloon ja huonekalut varastoon!
Jos taas takaisin sorvin ääreen ja toivottavasti uusia kirjoituksia vähän ripeämmin.
Monta, siis oikeasti monta, kertaa on tullut tilanteita, joita olisi ollut mukava ikuistaa tänne blogiin mutta aina se vain on jäänyt. Nyt päätin lopulta ottaa väkisin sen 10 minuuttia aikaa ja kirjoittaa alas (oikeasti siis ylös, mutta vaimo sanoo aina että alas (vrt. skriva ner)).
Meille tuli muksuja. Seitsemän kappaletta. Ei siis ihmislapsia vaan koiranpentuja kun Chica-narttumme pyöräytti seitsikon sinä heinäkuun ainoana hellepäivänä. Meni kesäloma mukavasti. No jos totta puhutaan, niin tuli sitä lomalla muutakin touhuttua, joskaan varsinaista lomaa ei juuri tullut pidettyä. Mutta eipähän tarvinnut työpaikalle raahautua (riitti kun teki etänä töitä ilman erillistä korvausta, kuten alalla on tapana).
Koska vaimolla meni siis runsaasti aikaa pentujen parissa, niin minulle jäi sitten hoidettavaksi taas vähän pidemmäksi aikaa oikein urakalla näitä KNAM:n velvollisuuksia: lasten hoitoa, siivousta, remontointia (talo on yllättävää kyllä vielä "paria listaa vaille valmis") ja niin edelleen. Kaiken kruununa oli tietty se, että vaimo päätti viettää myös yönsä pentujen ja emon kanssa eri kerroksessa kuin KNAM. Positiivisena puolena oli tässä se, että koko sänky oli käytössä. Joskin vanhempi tyttäremme käytti tilannetta välittömästi hyväkseen ja nukkui käytännössä vieressäni sen pari viikkoa. Toisin sanoen, kun tuollainen alkuperäinen metrin mitta nukkuu sängyssä poikittain niin isukille jää tilaa sen 60 cm. Ja taas meni selkä jumiin.
Remonttiakin siis tuli tehtyä ja mikäs sen mukavampaa kuin remontoida taloa koirien ja koiranhoidon näkökulmasta. Rouvan salonki tuli nyt vihdoin oikeasti valmiiksi. Maalasin katon, tein seiniin koolaukset ja laitoin villaa lisäeristeeksi. Päälle levy ja maalit ja listat lattiaan. Laatat laitettiin vastaanottotilaan (jota myös jotkut kutsuisivat pannuhuoneeksi tai kodinhoitohuoneeksi). Lisäksi salongin seinälle laitettiin taulu ja lokerikko pikku tavaroita varten. Liimapuulevyistä tein hyllykön petsaamalla ja lakkaamalla levyn. Vastaanottotilaan tuli myös myyntitiski samalla periaatteella kuin hyllyt. Tosin tuo tiski piti vielä saranoida koska sen takaa on kulku meidän puuvarastoon. Täytyy sitä saunaakin jollain lämmittää.
Remontoinnin kruununa on sitten meidän koirahuone. Toisissa piireissä sitä kutsuttaisiin takkahuoneeksi mutta meillä se on koirahuone jossa koirilla on takka. Harvoilla koirilla on takka. Meidän koirilla on. Tuonne koirahuoneeseen sain uudet levyt seiniin, enää täytyisi saumata ja kitata ne jotta pääsisi sitten maalaamaan huoneen kattoja myöten. Tosin meidän nuorin sankari (ei siis kuitenkaan pennut) jo ehti yhden levyn reunan järsimään siten, että joudun varmaan vaihtamaan koko levyn. Kiva että on edes jotain tekemistä.
Mutta ne pennut. Onhan ne lutusia. Ja vaikken paljoa koirista tai afgaaneista tiedäkään, niin niistä tulee kyllä hyviä yksilöitä. Jo nyt jopa minä näen että elementit on kohdillaan, toivottavasti vaan saavat kaikki hyvän kodin. On ollut enemmän kuin hauskaa seurailla tuommoisen pentulauman touhuja ja todella nopeaa kehitystä. Viidessä viikossa ovat kasvaneet ja alkaneet touhuilemaan hyvinkin paljon. Joka pennusta alkaa näkymään niiden oma luonteensa. Ja ennen kaikkea, että kyse on afgaaneista. Eli kengät piiloon ja huonekalut varastoon!Jos taas takaisin sorvin ääreen ja toivottavasti uusia kirjoituksia vähän ripeämmin.
maanantai 26. maaliskuuta 2007
KNAM-testi
Vaimo otti ja lähti. Ei sentään lopullisesti, onneksi.
Viime viikko oli melkoinen pyöritys, kun vaimo pakkasi laukun ja suuntasi ystävänsä luokse Amerikan Yhdysvaltoihin. KNAM jätettiin kotiin lasten ja 4 koiran kanssa tavoitteena selviyttää porukka hengissä. Aikaa vaimon paluuseen on vajaat 2 tuntia, joten hyvältä näyttää. Kukaan ei ole kuollut vaikkakin eilen illalla vanhuksemme otti nuoremmilta vähän osumaa kuonoonsa. Siitä onneksi selvittiin ihan puhdistuksella.
Kulunut viikko oli raskas, mutta toisaalta melko antoisa. Pienillä järjestelyillä siitä selvisin eikä mitään sen suurempaa ongelmaa ollut. On aina yhtä mielenkiintoista ottaa varastosta esiin kaksosten vaunut, lastata muksut niihin, napata 4 hihnaa naulakosta, kytkeä koirat ja lähteä kävelylle. Parin kilometrin lenkkiin on tosin syytä varata semmoinen reilu tunti kaikkineen... Niin ja pitkä pinna. Hihnat ovat kokoajan solmussa, muksut hermostuvat kun hihnat huitovat pään päällä, koirat hermostuvat ja lopulta tietty myös KNAM hermostuu.
Mukavia uutisia tuli myös eilen, kun tuttavamme koira pärjäsi todella loistavasti Tampereen näyttelyssä napaten sertin ja CACIB:n eli onnea sinne Ylöjärven suunnalle!
Olin ajatellut etukäteen että tänne on sitten hyvä avautua ja kirjoitella kauhutarinoita kuluneesta viikosta, mutta oikeastaan pahimmat hetket oli vain kuunnella mitä vaimo on ostanut. No, onneksi luottokortin raja ei ole liian korkea, ehkä siitäkin laskusta vielä joskus selvitään.
Nyt hakemaan lapsia tarhasta ja vaimoa bussilta.
Teidän,
KNAM
Viime viikko oli melkoinen pyöritys, kun vaimo pakkasi laukun ja suuntasi ystävänsä luokse Amerikan Yhdysvaltoihin. KNAM jätettiin kotiin lasten ja 4 koiran kanssa tavoitteena selviyttää porukka hengissä. Aikaa vaimon paluuseen on vajaat 2 tuntia, joten hyvältä näyttää. Kukaan ei ole kuollut vaikkakin eilen illalla vanhuksemme otti nuoremmilta vähän osumaa kuonoonsa. Siitä onneksi selvittiin ihan puhdistuksella.
Kulunut viikko oli raskas, mutta toisaalta melko antoisa. Pienillä järjestelyillä siitä selvisin eikä mitään sen suurempaa ongelmaa ollut. On aina yhtä mielenkiintoista ottaa varastosta esiin kaksosten vaunut, lastata muksut niihin, napata 4 hihnaa naulakosta, kytkeä koirat ja lähteä kävelylle. Parin kilometrin lenkkiin on tosin syytä varata semmoinen reilu tunti kaikkineen... Niin ja pitkä pinna. Hihnat ovat kokoajan solmussa, muksut hermostuvat kun hihnat huitovat pään päällä, koirat hermostuvat ja lopulta tietty myös KNAM hermostuu.
Mukavia uutisia tuli myös eilen, kun tuttavamme koira pärjäsi todella loistavasti Tampereen näyttelyssä napaten sertin ja CACIB:n eli onnea sinne Ylöjärven suunnalle!
Olin ajatellut etukäteen että tänne on sitten hyvä avautua ja kirjoitella kauhutarinoita kuluneesta viikosta, mutta oikeastaan pahimmat hetket oli vain kuunnella mitä vaimo on ostanut. No, onneksi luottokortin raja ei ole liian korkea, ehkä siitäkin laskusta vielä joskus selvitään.
Nyt hakemaan lapsia tarhasta ja vaimoa bussilta.
Teidän,
KNAM
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)