lauantai 28. heinäkuuta 2012

Joskus näinkin

Yleensä koiranäyttely, varsinkin tällaiset kaksipäiväiset, ovat KNAM:lle täysiä työpäiviä. Edellisenä iltana valmistelut auton pakkaamisineen, aikaisena lähtöaamuna eväidenteko sekä muut viime hetken valmistelut, muutaman tunnin ajomatka, auton purkaminen, leirin kasaaminen, muutaman tunnin aivokuolema näyttelyn venyessä, tavaroiden pakkaaminen autoon, ajo hotellille, jälleen tavaroiden purkaminen autosta hotellihuoneeseen ja lopulta pimeän tultua totaalinen sammuminen sänkyyn. Ja seuraavana päivänä sama uudestaan, huoh. Ja yleensä kaupan päälle on kuuma tai sataa kaatamalla.

Tänään asiat olivat kuitenkin ähän toisin.

Edellisenä päivänä vaimo oli, kiitos paahtavan helteen, saanut koirat laitettua hyvissä ajoin. Olin luvannut laittaa ruuan mutta oma työpäiväni venyi pitkäksi joten aika päivässä alkoi käydä vähiin. Vaimo onneksi laittoi sitten ruuan ja sillä välin minä kannoin näyttelytavarat kellarista autoon. Kerrankin ajoissa kaikki valmiina! Itse jouduin tekemään vielä töitä yömyöhään mutta sekään ei haitannut sillä herätys olisi vasta seitsemältä, kehät kun alkaisivat vasta yhdeltä!

Aamulla herätys rajuun ukkosen jyrähdykseen, kaikki autoon ja baanalle. Näyttelypaikallekin oli vain 1,5 tunnin ajomatka.

Pikkunäyttelyn hyvä puoli on yleensä se, että autoa ei tarvitse pysäköidä kilometrin päähän - tai jopa kauemmaksi. Tällä kertaa auto saatiin noin 30 metrin päähän kehästä joka helpottaa KNAM:n elämää huomattavasti. Vessaankin on pitempi matka kuin autolle!

Teltta pystyyn, leiri kasaan ja KNAM:n lepohetki olikin valmis alkamaan. Aikaa jäi jopa kirjoittaa tämä teksti.

Shown jälkeen mitään ei tarvitse purkaa sillä seuraavan päivän näyttely on samassa paikassa ja jopa kehä on sama. Voiko elämä enää helpompaa olla?

Lisäksi näyttelykokonaisuuteen kuuluu edullinen ja maittava lounas järjestäjän puolesta joten edes massiivisia eväitä ei mukaan tarvittu.

Niin ja se sää. Pilvistä, kuivaa, +22C - täydellistä!

Vielä kun rouva saisi menestystä kehässä niin sekin tulisi hyvälle tuulelle...

Teidän,
KNAM

Ps. Suokaa anteeksi normaaliakin suuremmat kirjoitusvirheet, ei ole kovin helppoa pitkiä tekstejä kännykällä kirjoittaa...

maanantai 16. tammikuuta 2012

Kielikysymys

Viileään talvikauteen ei paljoa näyttelyitä mahdu ja sitä kautta myös KNAM on viettänyt jonkinlaista "kesälomaa". Eihän se tietty sitä tarkoita etteikö hommia olisi ihan näin kotopuolessakin. Perusteellinen talvihuolto täytyy ainakin näyttelykalustolle tehdä. Ja autokin jotain tuossa kiukutteli. Eikä seuraavaan näyttelyynkään ole kuitenkaan kuukauttakaan!

Mutta jotain täytettä blogiin täytyy silti saada, jottei kaikki lukijani (lue: vaimo ja äiti) aivan kyllästyisi hiljaiseloon.

Tarttui silmiini Naamakirjan ihmeellisessä virrassa linkki maanmainion koomikon André Wickströmin blogitekstiin "En text för er som kan finska!". Tekstissä Wickström avasi melko tarkasti ja seikkaperäisesti suomenruotsalaisuutta ihan selvällä suomen kielellä. Ja tulipa paljastaneeksi samalla mikä on suomenruotsalaisen vaurauden ja elämänilon salaisuus.

Samalla tulikin sitten mieleen, että meidän perheestä 50% eli lapsemme puhuvat virallisena äidinkielenään ruotsia. Oikeasti! Kaikki viralliset kirjeet mitä he saavat vaikkapa Kelasta sekä tulevaisuudessa äänestysoikeudesta kertovat kirjeet tulevat heille siis aina ruotsiksi.

Ryhdyin sitten pohtimaan mitä tämä tarkoittaa heille ja heidän elämälleen käytännössä.

Ensinnäkin, heidän ei tarvitse IKINÄ opiskella pakkoruotsia. Ei ikinä.

Eduskuntavaaleissa heidän ei tarvitse ikinä miettiä mitä puoluetta äänestää. RKP on aina hallituksessa.

Jatko-opintojen alkaessa kilpailu opiskelupaikoista ei  heillä ole lähellekään  niin kovaa kuin meillä suomenkielisillä, koska ruotsinkielisillä on koko ikäluokan kokoinen kiintiö ihan heidän omissa yliopistoissaan.

Ja opiskeluiden rahoitus, siitähän ei tarvitse huolehtia ollenkaan sillä oletteko törmänneet ikinä opiskelijoita tukevaan säätiöön jonka perustaja nimi ei olisi suomenruotsalainen?

Mutta palatakseni tuohon Wikströmin tekstiin. Pelkään pahoin, että tyttäremme eivät saa 18-vuotislahjaksi purjevenettä jolla he voivat purjehtia Kökarin saarelle metsästämään oravaa. Ja tästä johtuen olenkin huolestunut, että viimeistään tässä vaiheessa heistä tulee sitten tavallisia suomalaisia ja he elävät harmaan, ankean elämän ilman snapsilauluja.

Niin ja vinkiksi kaikille, että meistä jokainen voi ryhtyä vähintään ruotsinkieliseksi ja se onnistuu helposti netissä.

Teidän,

KNAM